En ole koskaan aiemmin käynyt asuntomessuilla ja jotenkin ne eivät ole mitenkään edes tuntuneet itselle kovinkaan osuvilta messuilta. Olen aina jotenkin vinksahtaneesti ajatellut, että tuollaiset messut on sellainen vanhojen ihmisten, aikuisten juttu ja että olen vähemmän aikuinen kiinnostuakseni moisesta. Kun kotona minua valaistiin, että nämä messuthan ovat nimenomaan ikäisteni suosiossa, innostuin ajatuksesta. Ahaa, minun siis oikeastaan kuuluukin mennä ellei suorastaan ole velvollisuus.
Kun sitten tuon ikäkriteerin lisäksi messukansa määriteltiin pienten lasten vanhemmiksi ja omakotitalon rakennusta suunniteleviksi 50 vuoden velkavankeuteen itsensä sitoviksi, avautui oma alkuperäisajatukseni tausta paremmin. Juu-u, voihan se olla että ikä on sama, mutta mikään muu ei sitten täsmääkään.
Tunsin oloni kaikesta epäsopivuudestani huolimatta hyvin aikuiseksi ostaessani 19 euron hintaista lippua noille elämäidyllin kokoontumisajoille. Ja olihan seurassani juuri tuollainen täydellinen messuperhe; ihana, noin 2-vuotias pikkutyttö, äiti ja isä sekä heillä takataskussa juuri ostetun omakotitalon paperit. Mikä siis voisi olla osuvampaa seuraa!
Ja olihan siellä hienoja taloja upeissa merimaisemissa! Itselle ei kuitenkaan aktivoitunut lopullisesti aikuisvaihde päälle, vaikka mukava oli ympärilleen vilkuillakin. Parasta satoa allekirjoittaneelle taisi olla kerrotalokodin parveke. Sitähän se oma elämäkin on ja hyvä niin, vaikka yläkerrassa joku poraakin jo toista viikkoa aamusta iltaan! Tyylinsä kullakin!
