Ei vienyt kiinalaisten tie minun sydämeeni vatsan kautta. Nyt kun matkasta on kulunut jo jonkin verran aikaa, koen olevani valmis kirjoittamaan tänne vielä yhden tarinan Kiinasta ja sen ruokakulttuurista.
Kiinalainen ruoka Kiinassahan ei ole sukua niille pöperöille, jota me täällä Suomessa kiinalaiseksi kutsumme. Kiinalaiset eivät tunne ilmiöitä hapanimeläkastiketta kaikkialle, bambun paloja kanan kylkeen tai palanpainikkeeksi friteerattuja banaaneja jäätelön kera. Meidän tällä matkalla kohtaamamme ruokakulttuuri sisälsi mitä erikoisimpia pääasiassa höyrytettyjä sötkötyksiä kera valtavan riisikeon. Ikinä en ole syönyt näin paljon ruokaa, josta en tiennyt enkä edes tarkemmalla tutkailulla kyennyt tunnistamaan, että mitä se oikein oli. Ääntä kohti ja alas oli toimiva periaate.
Söimme päivittäin suuren pyöreän pöydän ympärillä, jonka keskellä oli melkein yhtä suuri pyörivä tarjotin, johon ruuat aina tuotiin. Tarjotinta tuli pyörittää myötäpäivään hyvän onnen vuoksi ja siitä sitten poimia omaan kippoonsa itselle maistuvimmat pöperöt noin paristakymmenestä eri vaihtoehdosta. Tarjotinta pyörittäessä reunoille jääneet juomalasit oli näppärä keilata kumoon ottimien kilahtaessa astian kylkeen. Päivittäin toistuvia asioita olivat höyrytetty kiinankaali ja muut kasvikset, ankkaa, kanaa ja possua erilaisissa soosseissa, jonkinasteiset sienieliöt, mykyt, nuudelit, läpikuultava geelimäinen puuro, katkaravut ja tietysti se kirottu riisi sekä tulisuusasteeltaan kohoavia sekoituksia, joiden jälkeen olisi voinut syödä jälkkäriksi vaikka pöytäliinan sen kummemmin ihmettelemättä koostumusta tai makua.
Näitä muonia tuli nautittua sitten tasaiseen tahtiin niin aamiaisella, päivällisellä kuin illallisellakin. Joka ikinen päivä lähes sama tarjoilu, vaikka ravintola, maakunta ja kaupunkikin vaihtuivat. Alussa laivalla tarjoiltiin joka päivä yksi länkkäriruoka ikään kuin lohdukkeeksi ja me suhtauduimme siihen vähän niin kuin huumorilla, että onko sitä nyt pakko tuota pitsaa tunkea tännekin, kun Kiinassa ollaan. Mutta hymy hyytyi noin puolessa välissä matkaa, kun kiinalainen ruokakiintiöni koki totaalisen stopin ja hissi pyrki ylös jo pelkästä hajustakin. Olisin tehnyt mitä tahansa siitä koomisesta pitsanpalasta, jota alussa tarjottiin. Viimeisellä illallisella aloin olla jo siinä tilassa, että kulhollinen nuudeleita kera epämääräisen ruskean kastikkeen muistutti erehdyttävästi spagetti bologneseä ja yritin epätoivon vallassa mielikuvaharjoittelulla saada sen myös maistumaan siltä...ei auttanut, ei!
Niinpä summa summarum; Kiina ei vienyt sydäntäni kulinaaristen tarjoilujensa avulla, vaan ihan muilla keinoin. Minä tällaisenä kaikkiruokaisena jätemyllynä koin elämäni ensimmäisen kerran, että nyt ei ollut tämä ruoka aidostikaan mun juttu. En tiedä toivunko tästä koskaan. Olo on yhä kuin varpusella, joka hääkirkon portailta on popsinut riisinjyviä mahaansa turpoamaan ja aiheuttamaan pahoinvointia. En tiedä tuleeko minusta, riisistä ja kiinalaisista herkuista enää koskaan kavereita tai edes hyvänpäiväntuttuja.
