Tuulisessa Tukholmassa Abban tahtiin

Alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo - sanoo sananlaskukin. Näin kävi Tukholman reissun kanssa. Aamulla saapuessamme satamaan paikallista aikaa "mukavasti" klo:6.30 vallitseva säätila oli melkolailla hanurista. Tuuli puuhkui niin, että sateenvarjon runko ja varsi vääntyi käyttökelvottomaksi. Jäätävää vesihilettä satoi vaakatasossa kastaen matkalaiset muutamassa minuutissa sen näköisiksi kuin meidät olisi juuri nostettu pesukoneesta ilman linkousta. Puhuri vinkui ja esti meitä kunnolla liikkumasta eteenpäin. Tuntui kuin myrsky olisi yrittänyt sanoa, että "väärä suunta". Vähäisetkin karvat päästä lensivät tuulen mukana ja päänahassa kiinni sinnittelevät haituvat vääntäytyivät sellaiseen takkuun, että ne saa kammattua auki juhannukseen mennessä, jos silloinkaan. Turhaan olimme pakkeloineet itseämme hyttimme buduaarissa, sillä naamat olivat kuin sirkuspellellä pitkän keikkarundin jäljiltä. Sanotaanko nyt näin, että ripsiväri oli muuttunut poskipunaksi ja päin vastoin.

Mutta jatkan sananlaskujen innoittamana matkan seuraavaan vaiheeseen - paistaa se päivä risukasaankin. Menimme kuivattelemaan ja kuluttamaan aikaa sataman läheisen Scandic-hotellin maittavien aamupalapatojen ääreen. Tämä on muuten oiva tapa startata tällainen päivä Tukholmassa reissu, sillä laivan ollessa satamassa aivan tolkuttoman aikaisin, mikään ei ole auki ja tekemistä on vaikea keksiä, niin Scandicissa saa istuskella rauhassa seisovan pöydän herkkujen äärellä, lukea sanomalehteä ja olla vaan. Samalla tulee vatsa tankattua päivän kaupunkikävelyurakkaa varten.

Saimme vaatteemme ja kenkämme kuiviksi, kun pari tuntia nautimme hotellin huolenpidosta. Katsoimme netistä sääennustetta ja siinä luvattiin klo:9 alkaen sellaista pilven ja puolikkaan auringon säätä. Vielä puoli ysiltä jäätä sinkoili taivaalta niin, että emme meinanneet uskoa, kun tasan ysiltä pilvet katosivat, sade lakkasi ja tilalle tuli sininen taivas sekä aurinko. Mutta jotta ei olisi tullut makeaa mahan täydeltä, niin tuuli pysyi ennallaan. Ulkona oli siis aivan tautisen kylmä ja pitkiä kalsareita tuli ikävä, mutta aurinko piristi lähtökohtiimme nähden niin paljon, että kävelimme reippaina matkamme ykköskohteeseen eli Abba-museoon Djurgårdenille.

Abba The Museum oli mahtava paikka! En tiedä miten sitä oikein kuvailisin...superhauskaa ja monipuolista tekemistä. Siellä oli oikein huolella mietitty ja panostettu koko Abba-ilmiöön. Joskus tämän tyyppisissä paikoissa, kun saattaa hieman tuoksahtaa sellainen rahastuksen maku - "vitriinissä on joku hikinen sukka, mikä ehkä oli jonkun jalassa vuonna nakki ja muusi", niin täällä sitä ongelmaa ei ollut. Näyttely oli kasattu kertomaan Abban tarina alusta loppuun. Homma alkoi Jonas Åkerlundin ohjaamalla lyhyellä elokuvalla, josta sai hyvän käsityksen siitä minkälaista fanitusta ja härdelliä moinen nelikko on aikanaan ympäri maailmaa saanut aikaan. Sitten ihasteltiin lapsuuden kuvia ensimmäisine haitareineen ja laulunlurituksineen. Sitten mentiinkin jo naimisiin ja perustettiin perheitä, osallistuttiin Euroviisu-karsintoihin puhelimella pirautellen, Ring-Ring ja täräytettiin voitto kotiin seuraavana vuonna virkattua pannumyssyä muistuttavassa pipossa, paljettisissa velourpöksyissä ja tolppakorkoisissa kengissä Waterloota veisaten.

 

Yhdessä nurkassa oli puhelin, jonka soidessa on syytä vastata, sillä langan toisessa päässä on joko Agnetha, Frida, Björn tai Benny. Ei soinut puhelin meidän käynnin aikana - valitettavasti. Näin jo itseni vääntämässä ruotsiksi "Jå-å. hallå, ska vi spela lite bingo eller hur?" Toinen vähän samankaltainen juttu oli äänitysstudion piano, jonka koskettimet liikkuivat aina, kun toinen Abba-herroista soittelee omaa pianoaan kotosallaan. Hauskoja yksityiskohtia!

Näimme managerin toimistoa tykötarpeineen, kesämökkiä, jossa hittejä väsäiltiin laineiden liplattaessa ja äänitysstudiota miljoonine nappuloineen. Sain yrittää miksata biisiä minuutin ajan ja sitten lopuksi mulle näytettiin kuinka alkuperäinen versio olikaan miksattu. Ei ollut mulla ja alkuperäisellä hepulla ihan sama visio. Pääsin myös tuulettamaan keuhkoja, kun vetäsin studion mikkiin oman tulkintani Mamma miasta. Ja kun ääni oli jo vetreä, piti muukin kroppa herätellä ja mikäpä voisi olla parempaa kuin musiikkivideon tekeminen omilla koreografioilla, oman pään liittäminen Abba-tyyppien vartaloihin tai hologrammien kanssa lavalla hengailua. Äippä tungettiin pieneen helikopteriin, joka on kuvattuna yhden levyn kannessa ja yhdessä vastailtiin Abba-aiheiseen visailuun. Museo todella antoi aika ainutlaatuisia kokemuksia.

Pääsimme lähietäisyydeltä tarkastelemaan myös esiintymisvaatteita, jotka kaikki ovat mielestäni aikalailla legendaarista kamaa. Yllätys oli melkoinen, kun katseli vaatteiden rakennetta ja huomasi, että ne olivat kaikki aika kotikutoisen oloisia, sellaisia tee-se-itse-henkisiä väsäilyjä. Vetoketjut oli ommeltu vähän sinnepäin aikamoisilla runttauksilla, saumat suhautettu ilman suurempia mutkia ja yksityiskohdat piirretty suoraan kankaalle, askarreltu sellaisia päiväkerholaisen kolmen tunnin aherruksen näköisiä epämääräisiä tuotoksia ja isketty ne koristukseksi kylkeen kiinni. Ei ollut paljon paljettien ompeluun panostettu, vähän vaan riipaistu sinnepäin ja varmaan toivottu, että eivät sinkoile ekalla ketkutuksella ilmaan tai sauma ratkea tanssikuvioiden tiimellyksessä. Kaikessa komeudessaan ainutlaatuisia, aika koomisia, mutta äärimmäisen sympaattisia trikoopukuja sanoisin. Ja on siinä vaadittu pokkaa, kun on aikoinaan johonkin vitivalkoiseen kokovartalomalli jumppapukuun aikuinen mies pingotettu. Korkeat korot alle, kitara käteen ja menoks! Hyvä meininki!

Kaikesta tästä sai nauttia vielä sillä lisällä, että kuunteli asiat nelikon itsensä kertomina ruotsalaisen nuotin säestämällä englannilla audioguide-laite korvassa. Mukavan kotoisalla ja leppoisalla, jotenkin jopa rehellisellä tavalla Abba-porukka kertoili tarinaansa. Tämän lisäksi niin tehokkaasti soi musiikki joka puolella, että vielä melkein viikkoa myöhemminkin on korvamatona Dancing Queen sinnikkäästi pitänyt paikkansa. Pääsylipulla sai kaikki elämykset taltioitua itselleen museon sivuilla olevalle henkilökohtaiselle tilille. Vielä en ole uskaltanut käydä kuuntelemassa omaa laulantaani tai katsomassa miltä näytänkään musiikkivideossa kevätjuhlaliikkeineni. Onneksi ne säilyvät siellä kokonaiset 30 päivää.

Pari tuntia meillä vierähti museossa ja sitten vielä loppusilauksena tein vähän ostoksia museokaupassa. Museokauppa on muuten siitä erikoinen, että heillä ei käy lainkaan käteinen, vain muovirahalla voi maksaa. Liputhan tuonne piti ostaa etukäteen netistä ja vielä tietylle sisäänpääsyajalle. Se on kätevää ja sillä välttää valtavat ruuhkat, kun ihmisiä pääsee sisälle vain rajallinen määrä 15 minuutin välein.

Loppupäivä meni sellaisella perus Tukholma-kaavalla: ostoksia, kahvittelua, ravintolaherkkuja, ostoksia, ostoksia ja vanhan kaupungin kujat. Sitten lampsittiin illansuussa takaisin terminaaliin ja laivalle nukkumaan herätäksemme aamulla kotisatamassa. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Köpöttelyä Kööpenhaminassa

Oli synkkä ja myrskyinen yö...öööh...EI, vaan oli pilvinen ja sumuinen kolmipäiväinen reissu Tanskanmaalla. Tähän saakka sitä on saanut vain lehdistä ja uutisista ihmetellä kuinka Tanskassa tuppaa aina vaan myrskyämään ja satamaan ja ihmisiä käsketään pysymään sisätiloissa, etteivät eksy sumussa. No nyt se on sitten koettu ihan paikan päällä. Aika ankean harmaata oli ilmasto koko reissun ajan, mutta se ei menoa haitannut. Ihan huikea piristysruiske oli tämäkin kalenterissa mitattavana lyhyehkö, mutta henkisellä mittarilla aivan mahtavan piiiitkä irtautuminen arjesta.

Tutustuimme siis ystäväni Sannan kanssa Kööpenhaminan ihmeisiin. Tosin Sannahan oli jo vanha konkari vierailtuaan kaupungissa ennenkin ja meikäläinen olisi voinut heittäytyä ihan vaan perävaunuksi töllistelemään ja ihmettelemään, että "Etkös sä nyt tosiaan muista ulkoa näitä katuja, kivetyksiä, patsaita ja puita, vaikka oot täällä ollut ennenkin?". Mutta onneksi en tuollaista edellä mainittua roolia hallitse ja jaoimme matkanjohtajuuden sujuvasti sovussa aivan kuten aina ennenkin. Teimme pikaiset reittisuunnitelmat tutustumisenarvoisiin kohteisiin ja laitoimme töppöstä toisen eteen. Ehdimme kolmen päivän aikana nähdä paljon ja hämmästellä jokaisen päivän päätteeksi jalkojen kipeytymistä, jota ei vielä muutama vuosi sitten ilmennyt lainkaan niin rankasti ja usein kuin tänä päivänä. Syytän Kööpenhaminan mukulakivettyjä katuja - en vanhuutta ja kunnon rapautumista!

Näimme kuninkaallisia palatseja, ihania värikkäitä taloja, kruununjalokiviä ja kanaaleita sekä tietysti sen pyrstökkään neitosen kivennokassa istuksimassa. Söimme aivan taivaallisen hyviä herkkuja ihanissa pikkuruisissa ravintoloissa ja teimme löytöjä tanskalaisista tilpehöörikaupoista.

Amalienborg - kuningattaren koti

Vartija ja ihana sydänkoppero

Rosenborgin linna

Eduskuntatalo - Christiansborgin palatsi

Meillä oli oikein kiva hotelli, Hotel Copenhagen Strand, joka nimensä mukaisesti sijaitsee rantakadulla. Huone oli pieni, mutta mukava ja ihan siisti, mitä nyt "vähän" suihkusta valui vedet lattialle ja lainehti ja ikkunalaudalla oli kylmä kuin vedellä pakastimessa, mutta näistä pikkuvioista huolimatta pidin majapaikasta. Sijainti oli täydellinen, en todella keksi missä olisi voinut olla parempi paikka hotellille. Joka paikkaan oli tasaisen lyhyt matka köpötellä ja nurkan takana kahden korttelin päässä oli Nyhavn - tuo yksi sympaattisimmista paikoista, joita olen nähnyt. Ja lisäbonuksena hotellimme edustalla rantakadulla oli maahan upotettuna trampoliineja! Iiik! Pakkohan niissä oli pariinkin otteeseen käydä sinkoilemassa ilmaan! Mutta yksi epäkohta tuossa muuten niin kivassa hotellissa oli, nimittäin to-del-la epäystävällinen henkilökunta. Aika sitruunan syönyttä sakkia sanoisin. Onneksi sitä ei kuitenkaan tarvitse respassa majoittua ja tuollainen asiakaspalveluttomuus (onko tuo suomea?!) saa jäädä omaan arvoonsa. Kaikesta huolimatta suosittelen hotellia kaikille Kööpenhaminan kävijöille.

Tuo Nyhavn, josta tuossa ylempänä jo vähän mainitsin oli siis aivan huikea paikka. Kauniita, värikkäitä piparkakkutaloja vieri vieressä veden loiskutellessa välissä. Lähes joka talossa oli jonkinlainen pieni kahvila tai ravintola kivijalassa. Pihalla pöydissä tunnelmaa loivat myrskylyhdyt ja ilmassa leijaili lamppuöljyn tuoksu, joka (sanokaa mitä sanotte!) tuoksuu minusta hyvältä. Sisällä lepattivat himmeässä valossa kynttilät ja pöydissä oli kauniita kukkia. Ja kaiken tämän tunnelmallisuuden keskellä kaikki Nyhavnissa nautittu ruoka oli niin, niin, niin hyvää.

Jos joku kokemus pitäisi nostaa päällimäiseksi tältä matkalta, niin se on ehdottomasti Kuninkaallisilla hevostalleilla vierailu. Satuimme bongaamaan moisen ihan vahingossa, kun eduskuntatalon pihalla näimme hevosia ulkoilutettavan. Kiinnostuimme, tutkimme asiaa ja hieman myöhemmin päädyimme tallin uumeniin lirkuttelemaan hummat pyörryksiin. Tanskan kuningattarella on 14 hevosta, jotka kiskovat kärryissä hänen kuninkaallista korkeuttaan ja perillisiä pitkin katuja muutamia kertoja vuodessa erilaisissa tilaisuuksissa. Hevostalli oli kaukana perinteisestä tallista. Täällä nimittäin heposet elelivät marmorin keskellä kullanhohtoisten ja punaista samettia hehkuvien kärryjen keskellä. Eivätkä hepatkaan suinkaan mitään peruspolleja olleet, vaan jotakin kummallista rotua, joka syntyessään on sellainen perus, suomalaiseen maantienharmaaseen hiuskuontaloon verrattavissa oleva, ruskeaverikkö, mutta sitten 6-7 vuotiaana muuttuu hiljalleen valkeaksi. Osalla näistä ratsuista oli menossa vissiin jonkinasteinen murrosikä, koska olivat hullunkurisesti pilkullisia kuin Pikku-ukko. Talleilla tuijottelimme kärryjä toisensa perään ja luimme plakaateista kenen hanuri mitäkin silkkisohvaa on viimeksi hinkannut. Näimme myös videopätkää erilaisista tapahtumista, joissa kuningatar veivaa rannettaan tervehdyksen eleenä kansalaisille kadun varrella. Mutta pääasia oli, että paikalla ei meidän lisäksi ollut montaakaan muuta uteliasta turistia ja saimme ihastella hevosia ihan rauhassa. Tärkeintä tietysti oli päästä hipelöimään joka heppaa erikseen ja höpötellä niille hölmöyksiä. Siellä ne nököttivät omissa nurkissaan ja ottivat kiltisti vastaan rapsutuksia. Ihmettelin kyllä, että miten eivät ole kieltäneet turisteja koskemasta kaviokoipiin ja tästä syystä tungin käteni lähes jokaisen aidan välistä. Lähtiessä selvisi, että olisihan moinen homma ollut kiellettyä ja siitä oli sellainen jumalattoman suuri punainen kyltti kertomassa ihan siinä sisäänkäynnin luona. Mutta minäpä en moista hevoshuumassa huomannut, joten ei voi mitään. Tehty mikä tehty! Eikä kukaan henkilökunnasta mitenkään kyllä vihaisesti mulkoillut, vaikka vähän lähempää tuttavuutta "näyttelyyn" teinkin.

Viimeisenä matkapäivänä kävimme risteilemässä venosella pitkin vesiä. Tämän retken voisi sanoa olleen lähes koominen, sillä kauheasti emme nähtävyyksiä nähneet, kiitos sankan sumun. Opas hoki kuin rikkinäinen gramofoni, että "tuossa on sellainen rakennus oikealla ja tuossa vasemmalla on sellainen toisenlainen juttu, mutta niitä ei nyt vaan näy. Luottakaa minuun, tiedän, että ne on siellä, vaikka nyt on ehkä hieman vaikea uskoa." Vähän aavemaista meininkiä, kun harmauden keskeltä oikein tarkkaan tuijottaessa saattoi jotakin mustia hahmoja erottaa, mutta aika paljon jäi kyllä oman mielikuvituksen varaan, valitettavasti. Sääukko ei ollut saanut tilaustamme aurinkoisesta ja pilvettömästä taivaasta.

Kivaa kuitenkin Kööpenhaminassa oli köpötellä ja keräillä uusia kokemuksia. Samalla sain kasaan ns. täyskäden eli nyt on kaikki Pohjoismaat käyty ja kartasta väritetty. Seuraavaksi tuossa ihan nurkan takana odottelee Tukholmassa piipahdus. Siitä lisää sitten, kun Dancing Queenit kotiutuu.