Asustelimme Vilnassa mukavassa Silvija Guest Housessa, jossa ylienerginen naisihminen oli meitä vastassa tarjoillen kahvia, teetä, keksejä ja muroja esitellen samalla kartasta parhaat paikat. Saimme valita huoneemme itse kahdesta vaihtoehdosta ja valitsimme kellarin hiljaisuuden ja rauhan hieman meluisamman katunäkymän sijaan. Huone oli suuri ja siisti ja koko majapaikka muutenkin äärimmäisen hyvä siihen nähden, että hinta oli yhteensä huikeat 75€ koko kahden yön reissulta! Suosittelen lämpimästi tätä paikkaa, sillä olihan sijaintikin loistava keskellä kaupunkia.
Koska reissumme oli pikainen kolmen päivän piipahdus, ryhdyimme heti ensimmäisenä päivänä ahmimaan Vilnaa itseemme. Ja niinhän se oli, että Vilna-kakku on sen verran pikkuruinen, että saimme sen jotakuinkin hotkaistua jo ensimmäisenä päivänä. Kaupunki on siis kompakti ja siellä oli helppo kulkea kävellen paikasta paikkaan. Suurinta ihmetystä kuitenkin aiheutti huumaava hiljaisuus. Kaupunki oli nimittäin lähes autio. Saimme aamusella kävellä pääkatua pitkin aivan omassa rauhassamme ilman vastaantulijoita tai edes autoliikennettä. Joka paikassa vallitsi viehättävä tyyneyden, rauhallisuuden ja kiireettömyyden ilmapiiri. Vaikka Vilna on Liettuan pääkaupunki, ei siitä huokunut sellaista pääkaupunkius-tunnelmaa kuin muista vastaavista. Juuri tästä syystä ehkäpä viehätyin Vilnasta suuresti ja pitkästä aikaa tuli reissussa sellainen tunne, että näkee jotakin uutta ja ihmeellistä. Silti tuo uusi ja ihmeellinen ei ollut mitään konkreettista katsottavaa, vaan enemmän sellainen tunnetason juttu - tuossa kaupungissa on hyvä fiilis! Voisin siis mieluusti mennä uudelleenkin.
Vilnassa ei myöskään ollut lähimaiden Viron, Latvian tai Puolan tyypillistä hansakaupunkitunnelmaa. Vilnan vanhat kadut ja kujat toivat ajoittain enemmänkin mieleen jonkin keski-Euroopan maan tai jopa ripauksen Välimeren tunnelmaa saattoi havaita silloin tällöin, vaikka tukevasti sisämaassa oltiinkin.
Mukavien maisemien lisäksi tutustuimme myös rohkeasti paikalliseen ruokakulttuuriin ja näin jälkikäteen ajatellen sen olisi kyllä voinut jättää tekemättä. Paikalliset perunapannukakut mädin, lohen ja ranskankerman kanssa vielä menettelivät, mutta Liettuan THE kansallisruoka olikin sitten jotain ihan muuta. Nimittäin liettualaiset rakastavat perunaa ja perunasta on kehitetty jos jotakin ja näistä kuuluisin on cepeliniai elikkäs zeppeliinit. Nämä perunahyytelöstä kootut käsikranaatin näköiset "herkut" kätkevät sisäänsä lihayllätyksen. Vähemmän salaista on tuo hyytelömäinen räkäpinta ja lautasella lillunut liemi. Väriä ei ole tähän ruokaan liiemmin tuhlattu, mutta eipä moinen aneeminen annos montaa euroa maksanutkaan. Huh! Kyllä oli tekemistä, että sai edes puolet syötyä, vaikka aluksi hyvin näyttelimme ja uskottelimme itsellemmekin, että ei tämä kulinaarinen kokemus nyt oikeasti niin paha ollut...MUTTA OLI SE! Ihan aikuisten oikeesti, helkkarin pahaa ja luotaantyöntävää niin ulkoisesti kuin sisäisesti nautittuna. Mutta tulipahan testattua!
Koska Vilna on, kuten aiemmin jo taisin mainita, todella pieni kaupunki, päätimme tutustua myös kaupungin ulkopuolelle. Suuntasimme linja-autoasemalle ja sieltä noin 30 kilometrin päähän Trakain pikkukylään. Bussilipun hinnat eivät Liettuassa olleet päätä huimaavia, vaan matkaan pääsi mukavasti noin 1,5 eurolla. Tosin menomatka vei aikaa melkein saman verran tunneissa. Bussi nimittäin kierteli kaikki mahdolliset omakotitaloalueet Vilnan vierustalta ja joka pysäkillä joku tuli kyytiin tai vaihtoehtoisesti jäi pois. No mutta eipä tuo haitannut, sillä tulipa nähtyä paikallista elämää kaupungin ulkopuoleltakin. Ja paluumatka ikään kuin tasasi puntit, kun bussissa oli meidän lisäksi yksi matkustaja ja loppumatkasta ei enää edes häntä. Muutenkin paluumatkaan toi pikantin lisämausteen bussikuskin jännä tyyli ajaa vapaalla iso osa matkasta (jopa moottoritiellä!!!) ja vasta kun vauhti alkoi olla kävelyn tasolla, heitti hän vaihdetta silmään ja kaasutti hetken rullaillakseen jälleen vapaalla hiljakseen kohti Vilnaa.
Muutama sana kuitenkin vielä Trakaista. Trakai on siis hieman alle 5000 asukkaan kylä, jota ympäröivät järvet joka suunnalta. Trakain tunnelma on viehko suloisine puutaloineen ja järvenrantareitteineen. Eikä täälläkään ollut meidän lisäksi kuin kourallinen ihmisiä. Järvenrantaa saimme vaeltaa täydellisessä yksinäisyydessä. Trakain juttu on kuitenkin 1300-luvulta peräisin oleva linna, joka sijaitsee Galve-järvellä saaressa. Saarelle pääsi vapaasti kulkemaan maksutta ja ihailemaan linnaa ulkopuolelta eikä itse linnaankaan sisäänpääsymaksu ollut kuin muutaman euron. Täällä ei siis turistia riistetty. Linna oli mielenkiintoinen kokemus, vaikka ihan joka vitriinistä ja ruukunpalasta emme jaksaneetkaan innostua. Helposti aikaa Trakaissa vierähti kuitenkin useampi tunti ja järvenrannalla on mukavia ruokapaikkoja, joissa voi vatsaa täyttäessään ihailla kauniita maisemia. Tykkäsin tästäkin paikasti siis kovasti.
Vilnassa vierähti vielä kolmas ja viimeinen matkapäivämme. Kun olimme jo ensimmäisenä päivänä nähneet päänähtävyydet olimme jättäneet viimeiselle päivälle jotain vähän spesiaalimpaa ja niinpä suuntasimme kohti KGB-museota tai oikeammin The Museum of Genocide Victims. Kokemus oli vähintäänkin koskettava. Voin suorastaan pahoin, kun kuljimme valtavan, aivan kaupungin keskustassa sijaitsevan rakennuksen kellarikerroksen vankiselleissä. Vaikka olen käynyt vankiloissa niin maailmalla kuin kotimaassakin ja jopa työskennellyt sellaisessa, niin tämä paikka oli äärimmäisen ahdistava ja koskettava. Tunnetta on vaikea pukea sanoiksi, mutta kun vihdoin pääsimme museosta ulos oli olo aika raskas. Onneksi löysimme ololle vastapainoksi jotakin taivaallisen ihanaa eli kissakahvilan.
Kissakahvila Cat Cafe oli aivan mahtava kokemus. Tässä ihanassa paikassa asustaa 13 kehräävää, ystävällistä ja rapsutuksia halajavaa karvatassua, joiden seurasta ei meinannut saada tarpeekseen. Ja seuran lisäksi ruokakin oli oikeasti tosi hyvää. Viihdyimme täällä useamman tunnin tekemässä tuttavuutta jokaisen palleron kanssa. Pisteenä i:n päällä tässä paikassa oli jokaisessa pöydässä kissaihmisen tärkein varuste ja mulle suorastaan pakkomiellettä aiheuttava kapistus eli tarraharja. Täydellinen paikka siis!
Summa summarum...Liettuassa oli lystikässä ja voinkin näin siis lämpimästi koko sydämestäni suositella matkaa tuohon perunaisten perinneruokien luvattuun maahan.
