Joulutunnelmia Gdanskista

Ehdin piipahtaa pikaisesti Gdanskissa yhtenä joulukuisena viikonloppuna. Ohjelmassa oli jouluostoksia ja -markkinoita. Neptunus-patsaan viereen oli tuotu valtavan kokoinen kuusi, johon oli ripustettu mitä ilmeisimminkin kierrätys-teeman mukaisia koristeita. Oksilla roikkui muovisista kaljatuopeista tehtyjä kulkusia, muovipussilumiukko, juomapulloja jne. Valikoima oli siis melkoisen kattava. 

Vanhankaupungin laidalle avautuivat juuri sopivasti joulumarkkinat, joista saattoi käydä keräämässä itselleen vähän joulumieltä ja tarttuipa sieltä muutama lahjus pukinkonttiinkin. Puolalaiset tuntuvat olevan astetta amerikkalaishenkisempiä kuin me skandinaavit ja tarjolla oli kojussa jos toisessakin erilaisia jouluvalosarjoja kaikissa mahdollisissa sateenkaarenväreissä ja eri asteisilla vilkunnoilla. Valon määrä lähes sokaisi ja vieläkin tuntuu ajoittain, että silmissä välkkyy. 

Lähtöä edeltävänä yönä satoi lunta ja aamulla herätessä maa oli valkoinen. Lunta tuiskusi myrskytuulen lukemien verran, mutta matkan tavoitteet joulutunnelman herättely ja ostosten teko oli saavutettu. Ja pääsin turvallisesti kotiin asti, vaikka myrskyn vuoksi lähes kaikki lennot oli joko peruttu tai reilusti myöhässä.

Tie sydämeen vie vatsan kautta...NOT!

Ei vienyt kiinalaisten tie minun sydämeeni vatsan kautta. Nyt kun matkasta on kulunut jo jonkin verran aikaa, koen olevani valmis kirjoittamaan tänne vielä yhden tarinan Kiinasta ja sen ruokakulttuurista.

Kiinalainen ruoka Kiinassahan ei ole sukua niille pöperöille, jota me täällä Suomessa kiinalaiseksi kutsumme. Kiinalaiset eivät tunne ilmiöitä hapanimeläkastiketta kaikkialle, bambun paloja kanan kylkeen tai palanpainikkeeksi friteerattuja banaaneja jäätelön kera. Meidän tällä matkalla kohtaamamme ruokakulttuuri sisälsi mitä erikoisimpia pääasiassa höyrytettyjä sötkötyksiä kera valtavan riisikeon. Ikinä en ole syönyt näin paljon ruokaa, josta en tiennyt enkä edes tarkemmalla tutkailulla kyennyt tunnistamaan, että mitä se oikein oli. Ääntä kohti ja alas oli toimiva periaate.

Söimme päivittäin suuren pyöreän pöydän ympärillä, jonka keskellä oli melkein yhtä suuri pyörivä tarjotin, johon ruuat aina tuotiin. Tarjotinta tuli pyörittää myötäpäivään hyvän onnen vuoksi ja siitä sitten poimia omaan kippoonsa itselle maistuvimmat pöperöt noin paristakymmenestä eri vaihtoehdosta. Tarjotinta pyörittäessä reunoille jääneet juomalasit oli näppärä keilata kumoon ottimien kilahtaessa astian kylkeen. Päivittäin toistuvia asioita olivat höyrytetty kiinankaali ja muut kasvikset, ankkaa, kanaa ja possua erilaisissa soosseissa, jonkinasteiset sienieliöt, mykyt, nuudelit, läpikuultava geelimäinen puuro, katkaravut ja tietysti se kirottu riisi sekä tulisuusasteeltaan kohoavia sekoituksia, joiden jälkeen olisi voinut syödä jälkkäriksi vaikka pöytäliinan sen kummemmin ihmettelemättä koostumusta tai makua.

Näitä muonia tuli nautittua sitten tasaiseen tahtiin niin aamiaisella, päivällisellä kuin illallisellakin. Joka ikinen päivä lähes sama tarjoilu, vaikka ravintola, maakunta ja kaupunkikin vaihtuivat. Alussa laivalla tarjoiltiin joka päivä yksi länkkäriruoka ikään kuin lohdukkeeksi ja me suhtauduimme siihen vähän niin kuin huumorilla, että onko sitä nyt pakko tuota pitsaa tunkea tännekin, kun Kiinassa ollaan. Mutta hymy hyytyi noin puolessa välissä matkaa, kun kiinalainen ruokakiintiöni koki totaalisen stopin ja hissi pyrki ylös jo pelkästä hajustakin. Olisin tehnyt mitä tahansa siitä koomisesta pitsanpalasta, jota alussa tarjottiin. Viimeisellä illallisella aloin olla jo siinä tilassa, että kulhollinen nuudeleita kera epämääräisen ruskean kastikkeen muistutti erehdyttävästi spagetti bologneseä ja yritin epätoivon vallassa mielikuvaharjoittelulla saada sen myös maistumaan siltä...ei auttanut, ei!

Niinpä summa summarum; Kiina ei vienyt sydäntäni kulinaaristen tarjoilujensa avulla, vaan ihan muilla keinoin. Minä tällaisenä kaikkiruokaisena jätemyllynä koin elämäni ensimmäisen kerran, että nyt ei ollut tämä ruoka aidostikaan mun juttu. En tiedä toivunko tästä koskaan. Olo on yhä kuin varpusella, joka hääkirkon portailta on popsinut riisinjyviä mahaansa turpoamaan ja aiheuttamaan pahoinvointia. En tiedä tuleeko minusta, riisistä ja kiinalaisista herkuista enää koskaan kavereita tai edes hyvänpäiväntuttuja.

Siis loistakoon Shanghain valot...

Viimeinen ilta Kiinan matkalla oli unohtumaton kokemus. Koko reissu aloitettiin risteilemällä pitkin Jangtse-jokea ja siksi mikä olisikaan voinut olla parempi tapa lopettaa kuin jokiristeily Shanghain valojen välkkeessä.

Tunnin retkellä Huangpu-joella ehti rauhassa katsella maisemaa, jossa jokainen talo kilpaili toistensa kanssa kirkkaudesta. Kaikessa mauttomuudessaan ja teennäisyydessään maisema oli silti jotenkin valtavan kaunis ja koukuttava.

Valot syttyvät niin Shanghaissa kuin muissakin Kiinan suurkaupungeissa illan pimetessä. Ne eivät suinkaan pala koko yötä aamuun asti, vaan ne sammutetaan kiltisti viimeistään klo:23, jolloin säästetään sähköä ja yritetään olla tuhoamatta maapalloa vähän vähemmän.

Tunnin ajan seisoin jouluvaloihin puetun jokiristeilijän kannella, katselin hiljaa maisemaa, taivaalla möllötti täysikuu ja itsellä oli äärimmäisen tyytyväinen olotila. Kymmenen päivän reissu oli lopuillaan ja ympyrä sulkeutui arvoisellaan tavalla.

 

Omaa aikaa ja eläimellistä menoa Shanghaissa

Ensimmäinen aamu Shanghaissa valkeni kirkkaana ja aurinkoisena. Lämpötila oli hellemekolle optimaalinen. Ikkunasta näkyivät samat pilvenpiirtäjät, jotka illalla olivat loistaneet värikkäissä yöasuissaan. Nyt nuo jättiläiset näyttivät aivan erilaisilta kaikessa harmaudessaan usvan keskellä.

Toinen päivä Shanghaissa oli koko matkan ensimmäinen ja samalla myös ainoa aika, jolloin sai mennä omia menojaan ja nauttia ajasta omassa rauhassa. Niinpä mekin Sannan kanssa erkanimme omille teillemme kiinnostuksen kohteidemme mukaan ja tapasimme vasta illallisella. Toki ehdimme yhdessä muutamat kaupat kiertää ostoskatu Nanjing Roadilla ennen kuin molemmat hyppäsimme takseihimme ja jatkoimme matkaa.

Olin jo aiemmin kysellyt oppaaltamme Shanghain eläintarhasta. Hänellä ei ollut paikasta kokemusta, mutta toisaalta eipä hän ollut myöskään mitään ikävää tuosta kohteesta kuullut. Jo ennen matkaa olin saanut varoituksia kiinalaisten eläintenkohtelusta ja siksi mietin pitkään uskallanko ottaa riskin, että pahoittaisin mieleni kärsivistä eläimistä. Otin riskin, istuin taksiin ja hurautin noin 20 kilometrin matkan Shanghai Zoohon. Taksimatka maksoi muuten mukavat 5€ ja perille pääsin ilman mutkia matkassa.

Koska päivä oli sunnuntai, paikalla oli valtavasti ihmisiä, erityisesti lapsiperheitä ja luultavasti ihan paikallisia sellaisia, viettämässä aikaa yhdessä. Alue oli valtava ja paikalliset olivatkin ottaneet mukaansa ihka-aitoja kupolitelttoja, joita pystyttelivät ahkerasti nurmikkoalueille. Siinä sitten koko perhe majaili päivän ajan niin, että lapset saivat kirmata eläimiä katsomassa ja aikuiset istuskelivat eväiden parissa. Saattoipa siellä teltan uumenissa joku päivänokosetkin ottaa.

Hyvin pian kävi selväksi, että olen koko ihmismassan ainoa länsimaalainen. Kolmen tunnin retkeilyni aikana en nähnyt ainuttakaan lajitoveria edes vilaukselta. Silti täällä ihmiset eivät tuijottaneet minua, sillä olivat liian keskittyneitä bongailemaan eläinkunnan edustajia. Helpottavaa!

Kuten kerroin, alue oli valtava ja en meinannut uskoa alussa näkemääni kylttiä, jossa kerrottiin pandojen sijaitsevan noin 2 kilometrin päässä. Ihmettelin, kun poluilla kulki sellaisia pieniä golf-kärryjä ja ihmiset suorastaan jonottivat niihin. Tuntui oudolta, ettei muka jaksaisi kävellä aitaukselta toiselle. Mutta ihmetys katosi kummasti, kun olin kävellyt sen pari kilometriä eikä ainuttakaan elukkaa ollut tullut vastaan, jos ei kumisia, puhallettavia kirahveja, pandoja ja tiikereitä laskettu. Sinnikkäästi kuitenkin tarvoin eteenpäin, vaikka välillä epätoivo hiipi mieleen ja ajattelin, että pääsenköhän täältä loputtomasta tyhjyydestä koskaan enää kotiin.

Sinnikkyyteni palkittiin ja kun eläimiä alkoi ilmestyä näköpiiriin, niitä tulikin sitten aimo annos. Näin kirahveja, norsuja, pandoja, karhuja, leijonia, tiikereitä, seeproja, kenguruja ja tietysti valtavan määrän erilaisia hullunkurisia apinoita. Ja ilokseni voin todeta, että eläimet olivat kaikki hyvin hoidettuja, siistejä eivätkä ollenkaan ahdistuneen oloisesti aitauksen viertä ramppaavia. Shanghai Zoo oli siis kaikin puolin suositeltava kokemus eläinten ystäville. Sisäänpääsykin oli alle 5€.

Paluumatka takaisin keskustaan maksoi noin euron enemmän ja kesti tuplaten ruuhkien vuoksi. Siinä ehti katsella taksin ikkunasta maisemia ja ihmetellä paikallista liikennekulttuuria, jossa on villin lännen säännöt. Kaistat on merkitty selkeästi, mutta kukaan ei niitä noudata, vaan kaksikaistaisella tiellä voi yhteen suuntaan helposti olla neljäkin eri kaistaa. Ohitse mennään oikealta ja vasemmalta ja todella lujalla vauhdilla. Töötit pauhaavat ja nyrkkiä puidaan ehkäpä vähän jotakin kiinaksi kiroiltiinkin, mene ja tiedä.

Keskustassa kävelin vielä Nanjing Roadin kautta ja tein jotain pikkuostoksia sekä kävin katselemassa jokimaisemia The Bundilla päivänvalossa. Illalla oli sitten vuorossa koko matkan päätösillallinen sekä jokiristeily.