Seilaamalla sateiseen Seiliin

Olin viime viikolla työpaikan järjestämällä kevätretkellä Seilin saaressa Nauvossa. Matkasimme sinne Turusta Rosita-laivalla noin 3 tuntia sateisessa ja tuulisessa meri-ilmassa. Vaikka ilma ei suosinut, paikka oli kokemisen arvoinen. Saimme kulkea ympäriinsä niin omatoimisesti kuin opastettunakin. Tarjolla oli myös hyvää ruokaa, saunomista ja tietysti työkavereiden loistava seura.

Saarella on melkoinen 350-vuotinen historia, joka nykypäivän tallustajan silmissä on täynnä mystiikkaa, viehätystä ja jonkinlaista salaperäistä jännityksen lumoa, mutta aikoinaan spitaalisten ja mielisairaiden kotina/piilopaikkana, se ei varmasti ollut yhtä kiehtova ja kaunis.

Nykyisin Saaristomeren tutkimuslaitoksena toimivassa rakennuksessa oli säästetty jotakin pientä entisajoistakin, vaikka pääosaa näyttelevät nykyään rakkolevä- ja silakkatutkijat. Rakennus on suljettu turisteilta, mutta saimme onnekkaina viettää hetken seinien sisällä ja kurkkia nurkkia. Yksi potilashuoneista oli museoitu ja jäljellä oli vielä siellä täällä merkkejä menneestä kalteriovineen ja -ikkunoineen. Seinillä oli paljon vanhoja dokumentteja ruokalistoista ja valokuvista lähtien.

Potilashuoneen ristiriitaa: pakkopaita ja pitsiliina.

Seinien värityksellä parannettiin skitsofreniaa...Noinkohan?!

Mielenkiintoisia murkinoita merkittynä kaloreineen kaikkineen.

Aika, jolloin viimeiset potilaat ovat poissa.

Kävimme aistimassa tunnelmaa myös saaren pikkuruisessa puukirkossa, jonka koruton sisäpuoli oli kaikessa yksinkertaisuudessaan kaunis. Pihamaalla hieman vinossa seisovat puiset ristit olivat asukkien itse itselleen tekemät. Siinä maisemia tuijotellessa ajatus ja mielikin jotenkin seisahtui. Väkisinkin sitä koitti piirtää itselleen kuvaa siitä millaista oli elämä saarella ollut. Vaikea kuvitella, lähes mahdoton tehtävä.

Seilissä kohtasivat kauneus ja karuus käsikädessä. Ihmeellinen aivan omanlaisensa maailma. Hieno ja koskettava paikka.

”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää. Inhimillinen myötätunto kai lausuu nämä sanat, mutta siitä huolimatta ne ovat kammottavat. Sillä riistäkää ihmiseltä kaikki, mitä hän maan päällä rakastaa: isänmaa, koti, leipä, omaiset, ystävät; riistäkää häneltä rakkaus, rauha ja itse elämäkin, mutta jättäkää hänelle toivoa, niin silloin hän ei vajoa avuttomana onnettomuuden pohjattomaan syöveriin; ottakaa häneltä toivokin, niin hän menehtyy. Skjälön/Seilin kovaosaiset kurjuuden lapset, teille ei maan päällä ole enää jäljellä mitään – ei mitään!”
 
(Z. Topelius: Vanha kaunis Suomi, 1845)

Keräilyä

Viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana olen selvästi hurahtanut tähän matkailuun oikein kunnolla. Yksi tapa pysyä kärryillä ja haaveilla reissuista on erilaiset kartat. Sen lisäksi, että kirjoitan tätä matkablogia, yritän kirjata muistojani myös ihan vanhanaikaiseen paperiseen päiväkirjaan. Päiväkirjassani on liimattuna kaksi karttaa. Ensimmäinen on maailmankartta, johon väritän aina maan, jossa olen käynyt. Toiveena olisi pikkuhiljaa täytellä sitä tasaisesti. Koskaan se ei varmasti täyty kokonaan, mutta ei niin tarvisekaan käydä. Hiljaa hyvä tulee!

Toinen kartta sisältää Yhdysvaltojen osavaltiot. Tästäkin on tullut väriteltyä ne alueet, joissa on vierailtu. Tämän värittäminen kokonaan lienee realistisempi vaihtoehto kuin tuon maailmankartan. Katsotaan... Aika monta siinä on jo noita punaisia alueitakin, mutta vielä on tilaa ajella autoteitä ja ihailla maisemia.

Kotona työhuoneen seinällä on vielä yksi kartta. Siihen on pienillä valkoisilla palloilla merkitty kaupunkeja, joissa olen saanut oleilla. Ihan kaikkia paikkoja en siihen ole laittanut ja esimerkiksi lapsena Norjan ja Ruotsin reissuilla kierrellyt kylät ja kaupungit ovat jääneet pois. Tämä on siis sellainen aikuisen ihmisen matkailukartta.

Toiset keräilee antiikkia, pullonkorkkeja ja  postimerkkejä. Minä kerään maailmaa!