Seilaamalla sateiseen Seiliin

Olin viime viikolla työpaikan järjestämällä kevätretkellä Seilin saaressa Nauvossa. Matkasimme sinne Turusta Rosita-laivalla noin 3 tuntia sateisessa ja tuulisessa meri-ilmassa. Vaikka ilma ei suosinut, paikka oli kokemisen arvoinen. Saimme kulkea ympäriinsä niin omatoimisesti kuin opastettunakin. Tarjolla oli myös hyvää ruokaa, saunomista ja tietysti työkavereiden loistava seura.

Saarella on melkoinen 350-vuotinen historia, joka nykypäivän tallustajan silmissä on täynnä mystiikkaa, viehätystä ja jonkinlaista salaperäistä jännityksen lumoa, mutta aikoinaan spitaalisten ja mielisairaiden kotina/piilopaikkana, se ei varmasti ollut yhtä kiehtova ja kaunis.

Nykyisin Saaristomeren tutkimuslaitoksena toimivassa rakennuksessa oli säästetty jotakin pientä entisajoistakin, vaikka pääosaa näyttelevät nykyään rakkolevä- ja silakkatutkijat. Rakennus on suljettu turisteilta, mutta saimme onnekkaina viettää hetken seinien sisällä ja kurkkia nurkkia. Yksi potilashuoneista oli museoitu ja jäljellä oli vielä siellä täällä merkkejä menneestä kalteriovineen ja -ikkunoineen. Seinillä oli paljon vanhoja dokumentteja ruokalistoista ja valokuvista lähtien.

Potilashuoneen ristiriitaa: pakkopaita ja pitsiliina.

Seinien värityksellä parannettiin skitsofreniaa...Noinkohan?!

Mielenkiintoisia murkinoita merkittynä kaloreineen kaikkineen.

Aika, jolloin viimeiset potilaat ovat poissa.

Kävimme aistimassa tunnelmaa myös saaren pikkuruisessa puukirkossa, jonka koruton sisäpuoli oli kaikessa yksinkertaisuudessaan kaunis. Pihamaalla hieman vinossa seisovat puiset ristit olivat asukkien itse itselleen tekemät. Siinä maisemia tuijotellessa ajatus ja mielikin jotenkin seisahtui. Väkisinkin sitä koitti piirtää itselleen kuvaa siitä millaista oli elämä saarella ollut. Vaikea kuvitella, lähes mahdoton tehtävä.

Seilissä kohtasivat kauneus ja karuus käsikädessä. Ihmeellinen aivan omanlaisensa maailma. Hieno ja koskettava paikka.

”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää. Inhimillinen myötätunto kai lausuu nämä sanat, mutta siitä huolimatta ne ovat kammottavat. Sillä riistäkää ihmiseltä kaikki, mitä hän maan päällä rakastaa: isänmaa, koti, leipä, omaiset, ystävät; riistäkää häneltä rakkaus, rauha ja itse elämäkin, mutta jättäkää hänelle toivoa, niin silloin hän ei vajoa avuttomana onnettomuuden pohjattomaan syöveriin; ottakaa häneltä toivokin, niin hän menehtyy. Skjälön/Seilin kovaosaiset kurjuuden lapset, teille ei maan päällä ole enää jäljellä mitään – ei mitään!”
 
(Z. Topelius: Vanha kaunis Suomi, 1845)