Pitkän hiljaisuuden jälkeen on aika jälleen raapustaa muutama sana ajankohtaisista matkustusasioista. Jo jonkun aikaa olen miettinyt, että ei ole mitään järkevää kirjoitettavaa, koska matkailurintamallani on hiljaista. Mutta sitten kaivelin muutama päivä sitten keittiön laatikosta itselleni muistilehtiötä, jonka kanteen olin joskus jostain kummasta syystä, jota en todellakaan muista, kirjoittanut tuon otsikossa olevan lauseen: Kun olet passikuvasi näköinen, olet matkan tarpeessa! Ja kuinka oikeassa tuo pieni yksittäinen lause onkaan. Todellakin olen alkanut muistuttaa passikuvaani, mikä ei liene hyvä asia. Kuvani on nimittäin sen luokan otos, että siinä pahimmankin henkkarimiehen pidätyskuva kalpenee rinnalla. Miksi passikuvassa ei saa hymyillä? Miksi sen pitää olla tuollainen mustavalkoisen kalvakka ilmestys kuin ankeuttajat olisivat juuri imaisseet sieluni uumeniinsa? Toisaalta onko kellään koskaan onnistunutta passikuvaa? En ainakaan ole kuullut kenenkään moisella retostelevan eli oletan tämän passikuva-ahdistuksen olevan jaettu "ilo". Mutta siis koska olen alkanut kesän päivetysten hiipuessa muistuttaa Azkabanissa istuvaa vankia, joka tuijottaa eteensä tyhjä katse silmissään, oli aika tehdä asialle jotakin ja ottaa haaste matkatarpeesta vastaan.
Pitkään puheissa pyörinyt yhteinen Lontoon matka ystävän kanssa on nyt siis ostettu ja tuloillaan marraskuun puolella. Ja vaikka Lontoon kaduilta ei nyt varsinaisesti saa ensiapua tuohon kalvakkaan kasvokuvaan, niin saattaa se tyypillinen englantilainen viima ja sateenripaus tuoda kylmyydestä kohmettuneen hennon punan edes poskille. Pääasia on tietysti, että pääsee maailmalle ja henkinen ankeutus pitkän (siis itselleni epätyypillisen pitkän) matkatauon jälkeen joutaa kadota.
En malta odottaa Oxford Streetin jouluvaloja, jotka joka vuosi ovat yhtä ihanat ja yllätyksiä täynnä. Ihanaa huristaa metrolla tuttuja reittejä tai istahtaa suurten ostoksista pursuavien pahvikassien kera mustan pullean taksin penkille. Pienet kadut Paddingtonissa, tuttu nurkkapubi, fish&chips herkullisella hernemössöllä höystettynä, hevosenkakan väistelyä Hyde Parkin kävelyteillä, orvokkeja keskellä talvella yhä vihertävässä maassa, Big Ben, Tower, Buckingham Palace, Thames...kaikki ihanat ja niin tutut vanhat ystävät omilla turvallisilla paikoillaan niin kuin aina ennenkin. Jokin kiehtova teatterikappale, vanhojen teatterisalien punaiset esiriput, korkeat parvekkeet ja ihmiset ristiriitaisen arkisesti päällystakeissaan ja popcornitötteröissään keskellä loisteliaan juhlavia ja historiaa huokuvia puitteita. Oh, I just LOVE London!
Maailman paras kaupunki on siis jälleen muutamien viikkojen päässä. Ihanaa! Luulen, että tämän autuuden johdosta, kun oikein tarkkaan tuijotan tuota passista takaisin katsovaa itseäni, niin jotenkin siinäkin ilme hitusen kirkastuu. No ainakin itsellä tulee tällaisen tekstin jälkeen sisäisesti mukavan kihelmöivä ja odottava tunne. Pikainen kuivanarkkaus aiheesta matkailu ja Lontoo on aina paikallaan ja omiaan tekemään ihmeitä syksyn hiljaa hiipivään pimeyteen ja kylmyyteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti