Sachsenhausen

Kolmantena päivänä lähdimme jälleen heti aamusta liikkeelle. Olimme jo etukäteen ostaneet netistä retken Sachsenhausenin keskitysleirille. Retki alkoi läheiseltä juna-asemalta tapaamalla ensin opas-Alex, joka tyrkkäsi meille junaliput ja vei meidät toiselle asemalle. Siellä meitä odotti seuraava opas, Carlos. Ja taas hypättiin uuteen junaan. 

Saksassa junilla ei tunnu olevan kiire minnekään ja aikatauluista ei kukaan piittaa. Myöskään paikkalippuja ei juniin ole. Niinpä pääsiäisruuhkassa istuttiin ja seisottiin kuumassa täpötäynnä olevassa liikkumattomassa junassa käsittämättömän pitkiä aikoja. Vihdoin lähes puolentoista tunnin epämiellyttävän junamatkailun jälkeen saavuimme Oranienburgin asemalle. Tästä matka jatkui kävellen parin kilometrin matkan samaa reittiä kuin keskitysleirin vangitkin olivat aikanaan joutuneet kulkemaan. 

Saavuimme kauniille pikkuruisia omakotitaloja pursuavalle alueelle, jonka perällä oli muuri. Vaikka talot olivat suloisia ja pihat kauniita, niiden historia oli vähemmän viehättävä. Ne olivat entisten SS-johtajien koteja. Näin leirin kamaluudet oli ympäröity ikään kuin normaalin asuinalueen keskelle ja näkymättömiin. 


Kävelimme ympäri aluetta ja oppaamme puhui lähes taukoamatta. Aurinko paahtoi todella kuumasti ja aiempien päivien kävelyreissuista molempiin jalanpohjiin tulleet vesikellot häiritsivät aika rankasti keskittymistä ja kulkua leirin alueella. Alueella ei ollut paljoakaan alkuperäistä jäljellä. Green monster eli herrojen viihdekeskus oli ensimmäisenä vastassa ennen pääportista sisään astumista. Muurien sisällä oli valtava nurmikenttä, jossa vangit kasattiin laskentaan. Portin yllä oli rakennus, josta tottelemattomat ammuttiin surutta. Alue oli kolmionmuotoinen ja siellä oli muutama kopioparakki ja alkuperäisten parakkien kohdalla suuret numeroidut kivet. Yksi parakeista jäi erityisesti mieleen, sillä opas kertoi sen olleen seisomaparakki. Siellä siis vangit seisoivat yötä päivää ja koska omat jalat alkoivat olla kävelystä todella kipeät, erityinen myötätunto juuri tuon asumuksen vankeja kohtaan heräsi. 

Alueen keskellä oli venäläisten pystyttämä suuri muistomerkki. Kävimme myös keskitysleirin vankila-alueella, jossa oli pystyssä kolme alkuperäistä hirttopuuta. Noin neljän tunnin kierroksemme päättyi asema Z:lle. Aivan kuin aakkosissa viimeisenä, tuo kirjain tarkoitti myös vankien viimeistä pistettä. Siellä ammuttiin, kaasutettiin ja poltettiin viattomia ihmishenkiä kymmeniä tuhansia. Tässä vaiheessa ei kauheasti ketään hymyilyttänyt.


Retkemme päättyi Oranienburgin asemalle, josta hyppäsimme paikallisjunaan ja takaisin kohti Berliiniä. Yli seitsemän tunnin reissun jälkeen olin fyysisesti kuin vammautunut ankka kävellessäni ja henkisesti uuden ja raskaan tietomäärän ja kokemuksen arvokkaampi.