Omenapiirakkaa ainutlaatuisessa Ainolassa

Onneksi on viikonloppuja, jolloin ehtii ja voi tehdä mukavia juttuja, kuten kotimaan matkailua. Luin kesällä näyttelijä Ruth Snellmanin elämänkerran. Tuosta kirjasta sain kipinän Sibeliukseen ja erityisesti hänen kotiinsa Ainolaan. Haaveilin koko kesän, että olisi kiva käydä aistimassa kulttuurikodin tunnelmia paikan päällä, mutta aikaa tai sopivaa tilaisuutta ei vaan tuntunut tulevan.

Sitten koitti syksy ja vierailu Vantaalla. Kävin äitini seurassa tarkastamassa Heurekan ja Vantaan kaupunginmuseon hienon Matti Kassila-näyttelyn. Näiden kokemusten siivittämänä muistui mieleeni aivan sattumalta Ainola ja kännykän avustuksella kävi ilmi, että Vantaalta Järvenpäähän olisi vain alle 30 kilometrin matka. Haaveesta tulikin yllättäen totta!

Ja onneksi näin kävi, sillä Ainola oli i-h-a-n-a! Se vei mennessään ja ihastuin ensisilmäyksellä tuohon viehättävään taloon upeine puutarhoineen. Kaikki oli jotenkin niin täydellistä! Paikalla ei ollut muita ja kaiken sen hiljaisuuden keskellä saattoi hyvin tempautua mukaan tunnelmaan, jonka talo mukanaan kantaa. Koti on säilytetty juuri sellaisena kuin se Sibeliusten aikana on ollut ja siinä salissa seisoskellessa tuli hullunkurinen tunne kuin odottaisi jonkun Sibeliuksen perheenjäsenistä hetkenä minä hyvänsä astuvan huoneeseen toivottaen vieraat tervetulleeksi. Aivan kuin olisi ollut jonkun kotona, ei epätoivottuna kutsumattomana, vaan sydämellisesti tervetulleena vieraana. Ja se lattioiden narina, kellon raksutus ja vanhan puun tuoksu. Tavarat tarkoilla paikoillaan, mutta kuitenkin jotenkin huolettomasti nököttäen. Kotimuseo on todellakin onnistunut olemaan KOTI ja siinä sivussa vähän museokin.

Puutarhassa oli aivan mahtavia punaisia ruusuja ja valtavia omenapuita. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja valkoista hirsitaloa oli nautinto ihailla vihreän nurmen laidalta. En ihmettele, että tälle paikalle ovat talon isäntä ja emäntä halunneet viimeisen leposijansakin. Ja kuinka ikinä ovat tyttäret raaskineet luopua tästä idyllistä. Meidän muiden onneksi ovat sen ratkaisun tehneet.

Koko kyläilyn kruunasi puutarhan omista omenoista tehty piirakka, jolla sai herkutella syksyisellä pihalla - paikalla, jossa Sibeliusten aikaan oli sellainen luksuselementti kuin tenniskenttä.

Kaikki alkukesällä lukemani Ruth Snellmanin kertomukset Ainolasta, ja siitä millaista on kasvaa kuuluisan taiteilijan tyttärenä, heräsivät henkiin. Tämä ikimuistoinen retki tuohon ainutlaatuiseen paikkaan oli kuin aikahyppy sata vuotta taaksepäin ja iloitsin joka hetkestä.

Eikä siinä vielä kaikki, sillä onhan noilla nurkilla muitakin sadan vuoden takaisia sankareita ja imimmekin matkaseuralaiseni kanssa itseemme kunnolla kulttuuria. Kävimme vielä Aholassa tutustumassa Juhani Ahon ja Venny Soldanin elämään ja vaeltelimme Aleksis Kiven kuolinmökin pihamaalla. Missään ei henkilökunnan lisäksi ollut muita ja saimme rauhassa olla ja kerätä kokemuksia.

Tämän retkipäivän jälkeen ahmin netistä kaiken mahdollisen tiedon ja tarinan Sibeliuksesta ja hänen perheestään, niin vahvasti pääsi Ainola ympäristöineen ihon alle. Mahtava paikka kaikille niille, jotka rakastavat matkustaa ajassa taaksepäin ja osaavat heittäytyä mielikuvituksen vietäväksi historian hetkiin!

Jännitystä ilmassa

Viimeiset kaksi viikkoa on ollut jännittävää aikaa viisumirintamalla. Palvelu, jota olemme käyttäneet viisumien hankintaan, on ollut vähintäänkin erikoinen. Se operoi hyvin pitkälti sähköpostitse ja viestiä pukkaa tasaista tahtia, mutta hieman kummallisella tavalla.

Meitä matkalaisiahan on kaksi ja lähetimme kaikki tarvittavat viisumipaperit yhdessä ja samassa kuoressa, mutta tietysti kummankin omilla tiedoilla. Niinpä olemmekin nyt vuorotellen saaneet sähköpostiin erilaisia ilmoituksia prosessin etenemisestä. Haluan painottaa sanaa VUOROTELLEN. Nimittäin sen sijaan, että meitä olisi molempia infottu asioista samanaikaisesti ja samoilla viesteillä, on viestejä tipahdellut vähän miten sattuu joka toinen toiselle ja toinen toiselle, niin että lähiviikkojen puhelinkeskustelut ovat olleet tasoa:

- Saitko sähköpostia?
- En saanut, omituista.
- Mä sain, meidän passit on lähetystössä.
- No kiva kuulla. Saitko sen toisen postin, jossa kerrottiin siitä viisumin postituksesta?
- Ei ole näkynyt, kumma juttu.

Ja tätä voisi jatkaa loputtomiin. Joku on siis mitä ilmeisimminkin lähetellyt ihan hakuammuntana postia periaattella, että kunhan jompikumpi meistä sen saa, niin hyvin menee.

Laskutuksessa oli myös oma koominen puolensa. Minä sain kolme erillistä laskua sähköpostiini: kaksi yhden hengen maksua itselleni ja yhden meidän molempien viisumit kattavan laskun. Matkaseuralaiseni Sanna sai meidän yhteisen laskun. Aika monta laskua sanoisin! Johan tässä menee ihan sekaisin, että minkä maksaisi! Päädyimme maksamaan Sannan saaman laskun.

Niinpä tässä on nyt sitten jännitetty, että tuleekohan niitä passeja koskaan takaisin, onko meille myönnetty viisumit ja kuinkahan monta kopiota postissa kulkeneella passillani on ympäri maailmaa.

Tänään oli se suuri päivä, jolloin kahteen ensimmäiseen tuli vastaus. Postilaatikossa kolahti klo:10 aamulla ja suuren kirjenkuoren aukaistuani löysin ilokseni passini. Siellä se nyt sitten komeilee Kiinan viisumi sivulla 6 ja passini kansi on saanut koristukseksi viisumitoimiston mainostarran. Huh, vihdoinkin on yksi asia järjestyksessä ja olemme askeleen lähempänä Aasiaa. Tuohon viimeiseen pohdintaani passikopioista ei liene tulossa vastausta ihan heti. Sen näkee sitten, jos joskus maailmalla törmää itsensä kopioon.