Tuas on meirän pitkät pellot, tuas on meirän vainio

Lainaan otsikossani syviä puistatuksia minussa aiheuttavaa Tähkän miestä, sillä tekstini aihe, Pohjanmaa, tuo mieleeni hänet, joten minkäs sille voi. Vuotuinen Pohjanmaan matka on siis jälleen takana. Joka kesä viimeiset neljä vuotta olen suunnannut auton keulan kohti lakeuksia ja tärkeitä ystäviä. Ensimmäisellä kerralla sain matkalleni seuraa, mutta viimeiset kolme vuotta on mennyt yksin korpia kurvaillessa. Matkassa menee noin 6 tuntia, jos pysähtyy kerran nopealle tauolle. Yksin tällaisen matkan saa kulumaan valtaisan levypinon kera ihan mainiosti. Nupit kaakkoon ja kaasua!

Reittini kulkee aina samaa rataa Tampereen liepeiltä Kurun ja kumppaneiden halki Lappajärvelle ja sieltä Kaustiselle. Maisemat ovat koko matkan melkolailla samat: mäntyjä, kuusia, mäntyjä, kuusia, metsää, metsää, metsää, metsää ja muutama traktori. Puolivälin tienoilla minua yritettiin vakuuttaa siitä, että alueella joku asuukin, jättiläismäisellä kyltillä "maaseudulla on elämää". Ei ihan heti uskoisi siellä korvessa, mutta jonkun tuokin on sinne täytynyt käydä pystyttämässä, että on siellä ainakin ollut.

Tämä kesä on siitä erilainen, että oikeastaan päämääräni ei ollutkaan enää Kaustinen, vaan pikkiriikkinen Teerijärvi. Ihanat ystäväni ovat muuttaneet ja asustavat nyt ihkaomassa tuvassa, jossa on tilaa, Hyacinthia lainatakseni, vaikka ponille. Enää en siis majoittunutkaan tutussa Terveyshotelli Kansanlääkintäkeskuksessa (Jestas, mikä nimi paikalla!), vaan minulle oli varattu luksushuone hotelli Tuomelasta. Ja olipa isäntäpari remontoinut minulle ikioman vessankin. Huikeaa! Kiitos tästä siis K&J!

 Parin päivän matkaohjelmaan kuului sisustuskauppoja, syntymäpäivät ja stand upia. Talon isäntä saavutti pyöreitä vuosia ja herkuttelimme mansikoilla ja sitruunakakulla. Sankari availi lahjapaketteja ja siinä välissä ahersi töissä. Juhlailtana pääsimme kuitenkin porukalla "aikuisten keskustelutilaisuuteen", kuten tämä 2-vuotiaalle selitettiin. Menimme siis nauttimaan maailman ensimmäisestä Kaustisen komediakesästä. Se on kolmipäiväinen festari, jossa esiintyvät Suomen eturivin koomikot. Me pääsimme ihastelemaan Sami Hedbergin verbaalista taiturointia kaksituntisen shown puitteissa. Ja hauskaa oli! Samikin oli tehnyt saman havainnon kuin minä noista seudun ruotsinkielisistä. Kummallisia nimiä ja vielä kummallisempia lempinimiä ovat saaneet osakseen. Yleisön PAAAAAAAAAtrik sai kokea tämän kummastelun aiheen aika mojovasti nahoissaan. Eikä Ikea-vitseiltäkään vältytty. Hahaahaa!

Nauruhermojen kutkuttelun lisäksi teimme tyttöjen retkiä tavarataivaisiin eli sisustuskauppoihin. Tie vei meidät Evijärvelle, Lappajärvelle ja vielä viimeisenä aamuna Kokkolaankin. Jotain tarttui mukaankin. Sain eteiseen ovimaton, keittiöön kuppeja ja muutamia kankaanpaloja ompelukoneen syötäväksi.

Parasta reissusta oli kuitenkin seura. Tänä vuonna olemme istuneet iltaa yhdessä jo ennätykselliset kolme kertaa. Yleensä näemme vain kerran kesässä, kun välimatka on niin pitkä. On mukava höpötellä kuulumisia ja siinä samassa seurata perheen 2-vuotiaan prinsessan touhuja. Tämä on sellaista leppoisaa lomailua mukavien seuralaisten kera. Kiitos teille!

Paluumatkallekin on kuitenkin aina jossakin vaiheessa startattava ja myös siihen kuuluu jonkinlaisia perinteitä - Toyotalla Tuuriin. Pistäydyn siis Vesan hoodeilla juoksemassa massiivista tavarataloa ristiin rastiin mahdollisimman lyhyessä ajassa, jotta olisin edes välttävästi ihmisten ajoissa kotona. Yksin reissaavana tämä maratoni onnistuu reilussa tunnissa, kun ei ole ketään kelle esittelisi löytöjään. Tälläkin kertaa parkkeerasin varmuuden vuoksi tutulle hieman reunassa olevalle parkkipaikalle, jos vaikka kuitenkin visiittini tuottaisi viime kesän kaltaisia massiivisia ostoksia, kuten huonekaluja. Kun yksin punnertaa huonekaluja henkilöautoon, ei halua olla ihan kaupan edustalla kaikkien töllisteltävänä. Viime kesän punaisena hehkuva pää, tutisevat kädet ja jalat ja omasta avuttomuudesta nouseva kiukku eivät tällä kertaa toteutuneet, enkä ostanut uutta lipastoa. Ostokseni mahtuivat ihan sellaiseen tavalliseen hevosenkenkä-muovikassiin. Enkä nähnyt edes Vesaa tai Tarjoushaukkaa.

Kotimatkalla poikkesin vielä tietysti Huittisissa hampparilla pitkän päivän päätteksi. Kotona odotti kauniisti silputtu lähes pitsinomaisesti kuvioitu vessapaperirulla sekä kissanruokayrjöt eteisen lattialla, ei edes matolla! Homma pulkassa!

Lähimatkailua laihduttajan ravintolassa

Niinpä niin, sattuipa tällä viikolla sellainen juttu, että se on pakko jakaa täällä. Tarina on tosi, vaikkei sitä heti ensilukemalta ehkä uskoisikaan...

Kun tämä kesä nyt on mitä on ja aurinko on lakossa ja kaikki palmusaarten matkat on viety käsistä eikä pääse reissuun, on tehtävä jotain näissä omissa lähinurkissa. Niinpä lähdimme tutun ja turvallisen matkaseuralaiseni eli äipän kanssa retkeilemään Kustaviin. Naamakirjasta olin bongannut kyseisessä kunnassa olevan sisustuspuodin ja ajattelimme, että olisi mukava käväistä kurkkimassa mitä ihanuuksia siellä olisi tarjolla. Lähdimme matkaan ja saavuimme Kustavin "keskustaan" puolilta päivin. Nälkä kurni vatsassa ja kyllähän retkellä nyt virvokkeitakin on nautittava. Niinpä etsiskelimme kaikesta siitä huikeasta tarjonnasta mitä tuo saariston helmi suo itsellemme paikkaa, josta saisi murua rinnan alle. Ja siinä se oli! Vanha, rapattu, ruskean harmaa rakennus, jossa edustalla lukee RAVINTOLA. Lisäksi vieressä oli myös iso punainen kyltti jäätelöbaari. Kaikki vaikutti siis lupaavalta eikä valinnanvaikeutta ollut, sinne!

Ensimmäisenä tiedustelin tiskin takana seisseeltä tarjoilijatytöltä mikä mahtoi olla päivän lounastarjonta. Hän käveli lounaspöydän luo ja esitteli meille henkilökohtaisesti pöydän antimet; " Tässä on kalakeittoa ja tässä toisessa on...hmmm...makaroonia...jauhe...lihaa...hmm...porkkanoita..." Tässä vaiheessa henkilökunnan epävarmuuden oman ruokatarjontansa suhteen olisi pitänyt herättää meissä jonkilaisia epäilyksen merkkejä, mutta nälkä vei voiton. Lounas kalaliemineen ei kuitenkaan jotenkin iskenyt, joten tartuimme reippaina ravintolan menyyseen, jossa vaihtoehtoja oli vaikka kuinka ja paljon. Toisella puolella oli parikymmentä erilaista pizzaa ja toisella saman verran perusannoksia.

Onnellisen tietämättömänä tulevasta...

Pienen mietinnän jälkeen valitsin grillipihvin ja äiti hampurilaisannoksen. Tähän tarjoilijaneito vastasi jälleen epäröiden: " Muistin juuri, että meiltä on grillipihvit loppu." No eihän se mitään haittaa. Vaihdoin lennossa samaan kuin äitikin. Maksoimme ja menimme ulos paistattelemaan päivää ja odottamaan herkkuateriaa. Siinä odotellessa tarjoilija lähestyi naapuripöydän seuruetta kädessään rahaa. Hän valitteli, että annokset, jotka tämä perhe oli tilannut, olivat valitettavasti päässeet loppumaan. Perhe sai rahat takaisin ja vaihtoi annokset pizzoihin. Kaikki oli jälleen hyvin. Kului viisi minuuttia ja sama toistui, mutta tällä kertaa tarjoilija lähestyi uhkaavasti meidän pöytäämme. Ja taas kuului sama valittelu, rahat siirtyivät takaisin meidän kukkaroihin ja piti valita uusi annos. Tiedustelin kohteliaasti mitäköhän näistä listan ruuista heillä olisi tarjolla. Vastaus oli karu - "ei mitään tällä puolella, vain ne toisen puolen pizzat." Auts! Aika paha! Tilanne alkoi olla todella koominen, sillä olimmehan tulleet ravintolaan, jossa käsitykseni mukaan yleensä tarjoillaan muutakin kuin nesteitä.

...kunnes hymy hyytyy.

Koska nälkä alkoi olla melkoinen tilasimme yhden pizzan puoliksi. Kymmenen minuuttia myöhemmin eteemme kannettiin...te, jotka tätä luette, ette kyllä ikinä usko...uuninlämpöinen PAKASTEPIZZA!!! Ai, ai, mikä herkku! Jos nälkä ei olisi ollut huutava, kyseinen lärpäke olisi saattanut jäädä siihen tai lentää frisbeenä mereen, mutta kiltisti söimme tämän eksoottisen herkun. Onneksi emme tilanneet molemmille omaa, vaan jaoimme tämän 12 euron arvoisen elämyksen. Tosin tavallaan tämä ei ollut kauhean kallis lounas. Tarjoilijahan palautti meille kaikki rahat, jotka olimme aiemmin maksaneet eikä koskaan laskuttanut meitä tuosta A-luokan italian ihmeestä, josta ei muuten maun perusteella olisi haitannut, vaikka sen olisi vedellyt kitaansa pahvipakkauksineen päivineen.

Tämähän ei suinkaan vielä ollut tämän farssin loppu, vaan meidän jälkeemme tullut seurue sai omat roolinsa myös tässä esityksessä. He olivat olleet periaatteessa fiksuja ja tilanneet heti suoraan sitä pizzaa, kun sitä kerran tarjolla on. Mutta, mutta...ai, ai - seuraavaksi saapuu kokki, oikein masterchef itse ja pahoittelee, kun tilattuja pizzoja ei valitettavasti olekaan. Tässä vaiheessa me olimme onneksi jo omat gourmeemme popsineet ja jatkoimme matkaa.

Tätä ravintolaa voi siis hyvillä mielin suositella kaikille laihduttajille, karppaajille ja mitä niitä nyt onkaan. Voi huoletta tilata puolet listan herkuista eikä kaloriakaan kerry. Siinä pysyy hoikkana, kun siemailee vain vettä lasista.

Onneksi retkellämme oli jotakin oikeasti mukavaakin. Ajelimme valtavan suuren lossin kyydissä eteenpäin. Mökkimatkan lossit ovat aivan varmasti tämän Vartsalan lossin poikasia ja tämä on itse isukki neljän kaistan ja liikennevalojen kera. Kyytin mahtui kaksi rekkaakin, joista toisella oli vielä perävaunukin. Voin sanoa olleeni vaikuttunut!

Vartsalassa päämääränämme oli Vartsalan Vanha Koulu- sisustusliike ja kahvila. Siellä oli paljon kauniita tavaroita, herkullista kakkua ja muutenkin seesteinen tunnelma. Mukaan lähti jotakin pientä niin omaa kuin muidenkin kotia kaunistamaan. Retkipäivä oli ehdottomasti ikimuistoinen ja hauska kaikessa koomisuudessaan. Suosittelen lämpimästi ihan koko pakettia! ;)

Kesäretki Fiskarsiin

Meillä on sellainen perinne, että joka kesä vuodesta käpy ja lehmä olemme tehneet jonkinlaisen kesäretken yhdessä mummuni ja äitini kanssa. Aikoinaan seuraan kuului pappanikin, mutta siitä on todella kauan. Kävimme vuosikaudet aina Kustavin savipajalla ja pappani kotinurkkia nuohoamassa. Mutta kun pappa ei enää seurassamme ollut, aloimme hiljalleen siirtyä vaihtoehtoisiin kohteisiin. Kesäretki on aina päiväretki eli minnekään kauas ei ole voinut lähteä. Olemme retkeilleet Raumalla, Salossa, Velkualla jne. Ideana on kai ollut päästä hetkeksi pois kotinurkista. Tälle kesälle paikaksi valikoitui Fiskars.

Ennen Fiskarsiin ajelua kävimme kuitenkin tankkaamassa vatsamme Kiisan pirtissä, jossa lounas maksaa 10 euroa. Mielestäni se on melko edullinen seisovan pöydän ruoka, vaikkakin ehkä jotenkin hieman ikäihmispainotteinen rosolleineen, perunalaatikoineen ja silakkarullineen. Mutta ihan maukasta ruokaa mukavassa paikassa kävijöiden keski-iän ollessa 70 ja risat.

Reilun sadan kilometrin päässä sijaitsi päivän kohde. Fiskars on vuonna 1649 perustettu rautaruukki Fiskarin kylässä. Se on mm. saksista ja veitsistä tunnetun Fiskars-yhtiön synnyinpaikka. Nykyään se toimii lähinnä taiteilijoiden ja käsityöläisten täyttämänä turistikohteena. Alue on aika pieni ja sen kävelee nopeasti läpi. Se on täynnä pieniä putiikkeja, joista voi ostaa kaikkea mahdollista käsitöistä ruokaan. Alueella on mielenkiintoinen lasinpuhaltamo, takomo ja söpö pieni paperikauppa. Parasta antia tällä kertaa oli kuitenkin pikkiriikkinen suklaapuoti herkullisine tarjoiluineen. Aiemmalla vierailukerralla tein ostoksia hopeasepän pajasta ja tälläkin kertaa siellä oli käytävä. Enkä nytkään palannut tyhjin käsin. Fiskarsin myymälästä taas lähti mummulle mukaan uusi kirves saunapuita varten.

Päivän hetkenmielijohdekohde oli Mustion linna. Saapuessamme Fiskarsiin bongasimme kyltin tuosta kyseisestä kohteesta ja ruukkialueen kiertelyn jälkeen hyppäsimme autoon ja ajoimme vajaan 20 kilometrin matkan linnalle. Linna ei tosin tässä tapauksessa ollut oikeastaan linna, vaan upea keltainen puukartano suurine puistoalueineen. Puistossa kukki suuri määrä erilaisia kukkia ja puita. Patsaita, perinteisistä malleista Miina Äkkijyrkkään, oli ripoteltu sinne tänne ja ulpukan kukat heiluivat hiljalleen järven pinnalla. Alueella oli muun muassa ravintola, kesäteatteri, kappeli ja hotelli. Itse päärakennus toimitti museon virkaa. Hieno paikka!

Jälkimaininkeja

Kotiinpaluusta on kohta kulunut kuukausi, aikaerosta on selvitty kutakuinkin kohtuullisesti ja pientä matkakuumettakin on jälleen ollut ilmassa. Perinteitä kunnioittaen matkalaukkuni on edelleen siinä mihin sen paluupäivänä kannoin eli työhuoneen lattialla. Se on hitaasti alkanut purkautua kuin itsestään. Tavarat löytävät paikkansa, kun niitä jälleen tarvitaan. Kesäjuttujahan ei ihan hirmuisesti ole tarvittu. Aika syksyistä on ilma ollut näin heinäkuussakin. Eilen luovutin ja laitoin reissulta syksyä silmällä pitäen ostetut Converset jalkaani; +16 astetta ei ole kesä!

Kirjoitan tänne, sillä ilokseni olen huomannut, että blogiani käy yhä näin epäaktiivisena aikanakin kurkkimassa päivittäin iso joukko lukijoita. Koska itsekin seuraan muutamia blogeja, tiedän, että uuden tekstin ilmestyminen on mukava piristys. Niinpä ajattelin, että kirjoittelen muutaman sanasen Amerikan reissun jälkimainingeista ikäänkuin tiivistyksenä.

Jos saisin euron jokaisesta "Mitenkäs se teidän matka meni?"- kysymyksistä olisin kohtuullisen kivan kesäbudjetin omistaja. Mukavaa, että ihmiset ovat kiinnostuneita, mutta oma henkilökohtainen ongelmani on ollut vastata tuohon kysymykseen. Huomaan, että on vaikea tiivistää lähes kolmen viikon mittaista reissua muutamaan lauseeseen. Eihän kukaan jaksa oikeasti hirveän pitkiä jorinoita toisten matkoista kuunnella. Meidän reissun ongelma näyttää siis jälkikäteen olevan se, että näimme ja koimme aivan liian paljon kertoaksemme siitä muille pikaisesti. On välillä vaikea muistaa missä kaikkialla sitä oikein edes ollaan kierretty ja parasta paikkaa on mahdotonta nimetä; se vaihtelee päivittäin ja joka tarinointituokiolla. Tällä sekunnilla se on Memphis ja Graceland, tunnin kuluttua Mount Rushmore ja illalla Toronton Hockey Hall of Fame.

Suurinta ihmetystä on muissa ihmisissä aiheuttanut kilometrimäärä ja sen suuruus aikaan nähden. Itsestä se ei edelleenkään tunnu kovinkaan kummoiselta. Ihan hauskaa oli ajella ja aika kului nopeasti. Emmekä me kaasupohjassa singonneet itseämme kaupungista toiseen. Edellisen autoreissun kanssa toisten kauhistelun aiheena oli ylipäätänsä autoilu Amerikassa. Tällä kertaa sitä ei enää kukaan tuntunut puolestamme pelkäävän. Eikä siinä kyllä mitään pelättävää olekaan. Isoissa kaupungeissa on huoletonta ajella, kun vauhti on niin hidas ruuhkien vuoksi. Freewaylla taas tilaa on hurjapäiden mennä ohi niin oikealta kuin vasemmaltakin, kun kaistoja riittää.

Kuten tapoihimme kuuluu, mietimme jo matkalla minne seuraavaksi suunnataan. Amerikan matkailu ei missään nimessä ole ohitse ja osavaltioita on vielä värittämättä kartassani useampi, mutta ihan joka vuosi tällaisia reissuja ei voi tehdä. Parin vuoden päästä yritetään kuitenkin jälleen päästä matkaan. Nyt meillä on ainakin kaksi vaihtoehtoa; äipän reittivalinta olisi Seattlesta Yellowstonen suuntaan ja minun reittini taas kulkisi Floridan ympäri ja sieltä ne kaikki "alareunan" osavaltiot Teksasiin asti. Katsotaan kumpi voittaa ajan myötä. Alussa mainittu matkakuume ei siis koske Amerikan ajelua, vaan lähitulevaisuuden suunnitelmia. Uudeksi vuodeksi ainakin olisi jonnekin päästävä, eikä haittaa vaikka jo sitä ennenkin ja onhan ensi kesäksikin suunnitelmat valmiina. Niiden toteutus alkakoon syksyn pimeyden saavuttua. Paljastan niistä sitten joskus myöhemmin lisää, kunhan saadaan homma alulle.