Pori ja tori - Rauma ja ravut

Varoitus! Seuraava teksti saattaa aiheuttaa mielipahaa porilaisissa tai kaupunkia muuten vaan fanittavissa. Pahoittelut jo etukäteen! Tarkoitus ei ole aiheuttaa kellekään pahaa mieltä.

Meillä on äipän kanssa tapana kesälomalla tehdä pieniä päivän pyrähdyksiä muutaman tunnin ajosäteellä kotoa. Nyt äipän loman alkaessa päätimme, että ensimmäinen retkikohteemme on Pori. Tässä kohtaa joku saattaa miettiä, että miksi juuri Pori? Niinpä, sitä mietin minäkin näin jälkikäteen. Pori kai valikoitui kohteeksi siitä syystä, että en ole itse siellä aiemmin käynyt muuten kuin ohi ajellut. Siksipä siis oli syytä sivistää Suomi-tuntemustaan yhdellä uudella kaupungilla. Ja voi kuinka fiksu nyt olenkaan!

Tämän päiväretken jälkeen nimittäin tiedän, että Porissa on tori, mutta ei muuten kyllä yhtään mitään. Päätimme olla todellisia turisteja, noudimme lähimmästä hotellista kartan ja tutkailimme sitä torin laidan kahvilassa. Vaan eipä siinä kartassa oikein mitään ollut. Onneksi olimme tullessamme bonganneet kaikkien turistimaisuuksien äidin, isän ja tädin eli sellaisen pikkuisen junan, jolla turistit rullaavat pitkin kaupunkia salamavalot välkkyen. Koska olimme päättäneet olla tosituristeja, ostimme liput. Istuimme Poritar-junan kyytiin ja matka alkoi. Kuljimme pitkin auto- ja pyöräteitä tukkien kaiken mahdollisen liikeenteen. (Paikalliset varmaan kiroavat tämän kyseisen kiertueen.) Ja mitä kaikkea näimmekään...pyöräteitä, autoteitä, kerrotaloja, metsää...jep, jep! Olihan se hienoa, kun juna kurvasi jonnekin pöpelikköön keskellä ei mitään ja kuski sanoi, että tuolla on MAAUIMALA! Vau, jossakin siellä puiden takana nökötti ruskea parakkimainen rakennus, jossa voi uida. Aika ainutlaatuista! Mahtaakohan kamerasta loppua akku, kun tätä kuvattavaa on aivan tolkuttomasti.

Tähän tyyliin kiertelimme noin tunnin ajan nähden vilaukselta joenrantaa ja niellen tolkuttoman määrän pölisevää hiekkaa jossakin keskellä Kirjurinluodon kinttupolkuja. Minkäänlaista selostusta emme kuulleet, että olisi osannut katseensa johonkin olennaiseen edes kohdistaa. Koko kierroksen kohokohta oli ehdottomasti pyörätiellä ollut liikenneympyrä. Porilaiset mitä ilmeisimmin rakastavat liikenneympyröitä, sillä niitä riittää, vaikka muille jakaa! Mutta tämä kyseinen liikenneympyrä oli junakuskin mielestä ilmeisesti jotenkin spesiaali, sillä pyörimme siinä junalla kokonaisen kierroksen verran ympäri, ihan ylimääräisen kierroksen! Woohoo! Kierroksen päättyessä palasimme Porin torille takapuolet puutuneina ja silmät hiekassa, mutta yhtä kokemusta rikkaampana. Nyt oli Pori antanut sen mitä sillä on annettavaa!

Ennen kotiinlähtöä nautimme vielä mansikoita torilla ja seurailimme paikallisten puuhia. Missään, koskaan en ole muuten niin paljon nähnyt niin sanottuja hamppeja, ördejä, spurkuja tms. kuin Porissa. Silmiinpistävän paljon näitä värikkäitä persoonia joka puolella, ei pelkästään Alkon edessä. Enkä siis kerro tätä mitenkään paheksuvalla sävyllä, vaan puhtaasti havaintona, jonka tein.

Kaiken kaikkiaan meillä oli todella hauska päivä Porissa. Kun suhtautuu kaikkeen avoimesti ja huumorilla, voi tyhjästäkin repiä hauskuutta ihan koko päiväksi. Kaikessa olemattomuudessaan Pori oli oikein viihdyttävä kokemus, mutta en koe tarvetta uudelle vierailulle ainakaan ihan lähitulevaisuudessa.

Paluumatkalla kävimme "yhtäkkiä", niin kuin porilaiset sanovat, eli nopeasti kurkkimassa Olkiluodossa. Porin vilinän jälkeen oli suorastaan shokeeraavan hiljaista, ei ristinsielua missään, jopa infotiski oli tyhjä. Se ei estänyt meitä nappaamasta esitettä käteen ja suuntaamasta havaintopolulle. Pääsimme pisteelle yksi asti, tuijottelimme hetken ydinvoimalaa ja totesimme, että tämä riitti tästä. Noin kilometrin mittainen havaintopolku jäi kokematta ja suurimpana syynä tähän oli se, että äippä oli täysin vakuuttunut, että polku suorastaan kuhisee uraanin rikastamia mammuttikäärmeitä. Niinpä hiivimme takaisin hiljaiseen vierailukeskukseen. Kävimme vessassa lyömässä kyynärpään oven karmiin, ottamassa matkan parhaan valokuvan ja poistuimme yhtä vähin äänin kuin olimme tulleetkin. Ja äipän arvaus käärmeistä osui ainakin osittain oikeaan, sillä heti keskuksen jälkeen tien reunassa pötkötteli moinen iljetys. Se jääköön kaikille arvuuteltavaksi oliko kyseinen yksilö uraanilla ruokittu vai ei.

Olkiluoto-kokemuksen aiheuttamia tuntemuksia vessanpeilistä nähtynä.

Ennen kotia kävimme syömässä Raumalla Sali Lounge-ravintolassa. En muista koska olisin viimeksi syönyt niin hyvää ruokaa kuin tässä paikassa. Rapurisottoni oli taivaallista eikä äippäkään omasta lohipastastaan pahaa sanaa keksinyt. Oli ilo vastata tarjoilijan kysymykseen "Maistuiko?" ja välittää vilpittömät kiitokset keittiöön. Niin käy aika harvoin. Kerrassaan loistava paikka! Luulenpa, että löydän itseni sieltä vielä useasti uudelleen! Suosittelen!