Silkkiä ja syötävää Suzhoussa

Suzhou on reilun 10 miljoonan ihmisen kaupunki 1,5 tunnin ajomatkan päässä Shanghaista. Se on tunnettu kanaaleistaan ja siellä sijaitsee myös maailman suurin jokisatama. Meidän retkikuntamme tutustui täällä aamutuimaan suureen pagodaan ja kiinalaiseen puutarhaan.

Pagoda oli parhaillaan remontissa, joten emme päässeet sen tarkemmin tutkimaan sitä saatika kiipeämään sen kerroksia ylös maisemia ihaillaksemme. Samalla alueella oli paljon temppelimäisiä rakennuksia, lampi ja valtava määrä pieniä koululaisia retkellä eväspusseineen. Kävimme katsomassa kaupungin muuria ja porttia, joiden alla virtasi kanaali pienine kanaaliveneineen. Hassusti uusi ja vanha kohtasivat nykypäivän kerrostalojen hallitessa taustamaisemaa.

 
Seuraavana oli vuorossa Verkkomestarin puutarha, joka on tyypillinen kiinalainen puutarha. Se oli suuri, erilaisia pieniä rakennuksia käsittävä alue. Puutarhaan tullaan rentoutumaan ja rauhoittumaan. Alueella oli naisille ja miehille omat oleskelupaikkansa, kirjasto, musiikkihuone ja vaikka kuinka monta muuta paikkaa. Tunnelma puutarhassa oli rauhallinen ja harmoninen, vaikka siellä jonkin verran muitakin vierailijoita käyskenteli. Tämä oli ensimmäinen paikka, jossa kiinalaisetkin pystyivät hillitsemään kovaäänisyytensä ja kunnioittamaan muiden rauhaa. Voi sanoa, että tässä vaiheessa matkaa tällainen paikka tuntui taivaalliselta kaiken kakofonian jälkeen.

 

 

Tähän mennessä kaikki nähtävyyspaikat, joissa olimme käyneet, olivat sijainneet aina siten, että sisäänkäynnille päästäkseen oli pakko kulkea ns. houkutusten kujaa pitkin. Houkutusten kuja on oma nimitykseni kaikelle mahdolliselle turisteille myytävälle roinalle, joita pienissä kojuissa meitä innolla odottavat paikalliset tarjoilivat. Tällaisista on joskus kauhean vaikea kieltäytyä ja tälläkin kertaa jotain pientä, tosin jo ennalta harkittua, tarttui mukaan. Sain hankittua itselleni kiinalaisen leimasimen, johon on kaiverrettu oma nimeni kiinaksi ja sitten ihan perinteisellä tyylilläkin. Tai mistä minä tiedän lukeeko siinä Kiina-versiossa oikeasti Maiju vai kenties jotain törkeyksiä, mutta tyytyväinen ostokseeni olen silti.

Suzhouhun kuului myös yksi matkan odotetuimpia hetkiä eli silkkitehtaassa vierailu. Muutama ryhmäläisistämme oli jo aiemmin Aasiassa vieraillessaan hurahtanut silkkipeittoihin ja osasivat jakaa hurmaantumisensa kanssamme sillä seurauksella, että koko bussillinen skandinaaveja himoitsi silkissä nukkumista. Ennen ostosten tekoa tutustuimme kuitenkin siihen kuinka sitä silkkiä oikein valmistetaan toukasta lankaan asti. Ensimmäinen vaihe olivat itse toukat. Satoja vaaleanharmaita noin 5cm pitkiä pötkylöitä ahkeroi Mulberry-puun lehtiä minkä ehtivät. Toukkia sai pitää kädessä, mutta mukaan sellaista ei tuliaisiksi saanut viedä. Näin meitä ihan erikseen kiellettiin hieman huvittavastikin, mutta todellisuudessa joku kansanmiehemme oli sellaisen kerran taskuunsa tunkenut ja myöhemmin sitten ihmetellyt miksi se olikaan kuollut sinne farkkujen taskuun. Niinpä ihana oppaamme varautui kaikkeen ja huomautti myös meitä asiasta. Siinä meni silkkifarmin perustaminen Suomeen ihan läskiksi!

Herkuttelun jälkeen toukat koteloituvat ja ne kerätään sellaisiin hassuihin telineisiin. Sitten ne siirretään tietyn ajan kuluttua höyrytyskoneeseen, jossa kotelon sisällä oleva toukka kuolee. Siitä valkoiset pienilta kananmunilta näyttävät pallurat laitetaan linjastolle, jossa ne lajitellaan käsin eri laatuihin. Tämän jälkeen niistä aletaan koneella purkaa säikeitä ja keriä niitä langaksi. Lanka laitetaan kangaspuihin, jotka kutovat siitä mitä erilaisimpia kankaita. Saimme nähdä myös kuinka sitä kuuluisaa silkkipeittoa oikein valmistetaan. Neljä naista venyttivät silkkikudosta ja latoivat niitä päällekkäin kerros kerrokselta. Tämän jälkeen kukaan ei varmasti enää ollut epävarma ostostensa laadusta ja meidät johdateltiinkin suorinta reittiä tilaustiskille. Ensin tosin piti arpoa, että minkä kokoisen ja painoisen peiton kukin haluaa. Lähes jokainen retkueemme jäsenistä taisi ostaa vähintäänkin yhden peiton. Peitot oli valmiiksi pakattuina muovisiin säilytyskasseihin, joista kauppa vielä ystävällisesti imaisi ylimääräiset ilmat pois ja näin saimme peittopussit mahdollisimman pieninä matkalaukkuihin sullottaviksi. Näin jälkikäteen voin sanoa, kun tuon kanssa olen nyt pari viikkoa jo nukkunut, että ei kyllä kaduta pätkääkään ostokseni. Se on ihana!

Muilta osin tutustuimme Suzhouhun omatoimisesti. Kävelimme hotellilta "vanhaan kaupunkiin" eli värivaloissa vilkkuville ostoskaduille. Länsimaalaisia ei vastaan tullut, vaikka porukkaa oli liikkeellä paljon. Kaikki merkkituotteet ovat lähestulkoon saman hintaisia kuin Suomessa, joten mitään suuria ostoksia ei Suzhousta tai sen paremmin koko muultakaan reissulta tullut tehtyä. Kiertelimme silti kauppoja ja katselimme tavaroita. Etsimme myös epätoivoisesti jotakin ravintolaa, jossa EI tarjoiltaisi kiinalaista murkinaa, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Ainoat vastaantulleet vaihtoehdot olivat KFC, Pizza Hut, Subway ja McDonalds. Valitsimme hädissämme viimeisimmän ja olen siitä äärettömän onnellinen. En ole koskaan syönyt niiiiiiiiin hyvää Big Macia. Enkä tarkoita, että tässä kiinalaisten hampurilaisessa olisi ollut mitään erikoista, mutta kaiken sen riisiähkyilyn jälkeen se vaan oli aivan taivaallista. Kaiken kruunasi ketsuppi! Miten voi ketsuppi maistua niin hyvälle?!

 
Illan päätteeksi löysimme sivukujalta vielä pienen kynsihoitolan. Kävelimme sisään ja aika nopeasti kävi selväksi ettei meillä ole yhteistä kieltä hoitolan naisen kanssa. Eipä se mitään! Sitten vaan näytettiin, osoiteltiin ja sitkeästi selitettiin englanniksi. Tuloksena oli molemmille aivan ihanat kynnet koristuksineen, lapsilauma töllistelemässä meitä hullunnäköisiä naisia ja valokuvien räpsimistä niin meidän kuin paikallistenkin taholta. Hauskaa oli, vaikka mitään emme toistemme jutuista tajunneet!

Junailua

Seuraava ohjelmanumero oli tutustuminen Wuhaniin päivänvalossa. Näimme ensi kertaa miltä maisemat hotellihuoneen ikkunasta näyttivät. Aika ankean näköistä kerrostaloasumista, mutta oli hauska seurailla mitä kaikkea talojen katoilla tapahtui. Yhdellä katolla ulkoili omatoimisesti suuri, musta koira.

Lähes kukonlaulun aikaan marssimme sisään suureen buddhalaistemppeliin. Temppeli näytti samalta kuin kaikki muutkin temppelit tähän mennessä; paljon patsaita, lootuksen kukkia, kultaa, punaista, leijonia, lohikäärmeitä ja korkeat kynnykset. Mitä korkeampi kynnys on, sitä raskaampi rahapussi on rakennuksen omistajalla. Tämä temppelialue oli siitä erikoinen, että ensimmäistä kertaa valokuvaamista rajoitettiin. Temppeleissä ei saanut sisällä kuvata. Alueella oli yksi temppeli, jossa oli valtava määrä erilaisia kultaisia buddhapatsaita vitriineissä. Rakennukseen mentiin sisään siten, että naiset lähtivät oikealle ja miehet vasemmalle. Ensimmäisestä patsaasta alkaen piti laskea patsaita niin kauan, että tuli lukuun, joka osoitti kunkin omaa ikää. Sillä kohdalla olevasta patsaasta saattoi sitten nähdä tulevaisuutensa. Vähän jännitti moinen, sillä vain muutamaa ukkoa ennen omaani oli niillä ollut hurjat, vääntyneet ja ilkeännäköiset kasvot. Helpotus oli suuri, kun patsas nro 31 olikin iloisesti hymyilevä heppu. Taas olin siis kerännyt tulevan varalle kiinalaista onnea.

Temppelialueella kiertely vei aikaa muutaman tunnin. Niinpä pikaisen lounashetken jälkeen olikin aika jatkaa matkaa ja suunnata seuraavan kulkupelin luo rautatieasemalle. Juna kohti Suzhouta lähti tarkalleen klo:13.30. Junamatkaa voi luonnehtia vähintäänkin ainutlaatuiseksi jo ihan alkulähtökohtiensa vuoksi. Laiturilla seistessämme teimme havainnon, että paikkammehan ovat makuuvaunuissa. Pieni onnen hetki ehti pilkahtaa, kun kuvittelin mielessäni voivani nukkua osan kuuden tunnin matkasta. Kun sitten lippuinemme astuimme junaan, onni vaihtui hetkelliseen hämmennykseen, sillä meillä todella oli makuuvaunu neljälle hengelle, mutta matkalaisia jokaisessa vaunussa olikin hullunkurisesti kuusi. No eipä siinä mitään. Järjestelimme matkalaukut toiselle yläsängylle ja tyhjensimme toisen. Alhaalla sitten istuimme kolme matkalaista per punkka. Vähän tuntui aluksi hassulta, mutta sopu sijaa antoi ja yläpedissä saattoi halutessaan käydä päikkäreillä. Ehdottomasti paras junamatka millä olen koskaan ollut, sillä sängyillä saattoi kuitenkin istuskella eri asennoissa ja vaihtaa välillä hyttiä rupatellakseen muiden matkalaisten kanssa. Kuuden tunnin aikana ehdimme keskustella porukalla asioista maasta taivaaseen. Naapurihyttiläiset saivat myös seurakseen kaksi kiinalaista nunnaa, joiden kanssa yrittivät ensimmäiset neljä tuntia selvittää kielimuurin ylitse heidän nimiään. Onneksi tuntien yrittämisen jälkeen nunnat keksivät soittaa jollekin ja luurin toiseen päähän tuli englanninkielentaitoinen henkilö. Kielimuurit murtuivat ja juttua riitti. Jutustelun lomassa nunnat halusivat jakaa ison osan omaisuudestaan ryhmäläisillemme ja minäkin sain sellaisia herkullisia miniomenan näköisiä hedelmiä kourallisen. Nam! Eikä mieleenikään tullut, että niistä voisi jonkun vatsataudin tempaista, vaikka pesemättömiä olivatkin. Olivathan ne sentään pyhien ihmisten taskuista kaivetut.

Mekin saimme omaan hyttiimme pienen vierailijan. Maailman suloisin kiinalaistyttö oli koko matkan käynyt varovasti vakoilemassa meitä omituisennäköisiä ihmisiä ja vihdoin tuntien rohkeuden keräämisen jälkeen uskaltautui peremmälle. Hänelle askarreltiin heti roskapussista paperilennokki ja se sinetöi kutsun liittyä seuraamme pidemmäksikin aikaa. Tyttö heitteli lennokkia innoissaan ja nauroi mahansa pohjasta. Hyvin meidänkin keskustelumme sujui, vaikka hän jutteli sujuvasti kiinaa ja me suomea. Ymmärrykseen ei selvästikään kieltä kaivattu.

Meille oli aiemmin kerrottu faktaa Kiinan yhden lapsen-politiikasta ja varoitettu myös ottamasta paikallisia lapsia syliin, vaikka sellaista meille tarjottaisiin. Kiinassa nimittäin tyttölapsista halutaan päästä eroon ja hölmöille turisteille heidät on helppo hylätä. Olimme aiemmin kauhistelleet tätä varoitusta, mutta selvästikin unohtaneet täysin koko jutun kutsuessamme pienen lennokkitytön luoksemme. Hyttimme ovella kävi jossakin vaiheessa nainen vähän niin kuin kurkkaamassa, että missä tyttö on. Ajattelimme automaattisesti, että hän on tytön äiti. Kun tyttö sitten vain viihtyi viihtymistään seurassamme ja Suzhoun asema alkoi lähestyä muistin tuon kauhutarinan. Vitsailimme porukalla, että kuka vie tytön tuliaisena kotiin, kun ei se ainakaan Finnairin 23 kg matkalaukkurajoituksesta kiinni ole. Huumorin takana kävi kuitenkin hetkellisesti mielessä, että kävikö tässä nyt köpelösti. Ei auttanut muu kuin etsiä tytön äiti. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Yksi seurueemme rouvista kiersi junan vaunun, mutta naista ei näkynyt missään. Viimeiseksi vaihtoehdoksi jäi noutaa junan henkilökuntaa paikalle. Niinpä paikalle saapui nainen, joka kiinaksi selitti lapselle jotakin, nappasi tätä kädestä kiinni ja vei mennessään. Sen koommin emme tiedä mitä tapahtui. Herttainen kohtaaminen kääntyi vähän erikoiseksi tilanteeksi, josta jäi jäljelle pieni epätietoisuus. Illalla vielä hotellillakin mietin itsekseni tuota pientä, suloista tyttöä. Eivät taida tiemme enää koskaan kohdata.

Kuivalla maalla matkaamista

Aamun valjetessa olimme päässet padon toiselle puolelle ja vuorossa oli tutkimusretki hieman lähemmäs moista ihmettä. Kolmen rotkon patohan on maailman suurin vesivoimala ja se on pituudeltaan noin kaksi kilometriä ja korkeudeltaan 185 metriä. Padon vuoksi noin 1,2 miljoonaa ihmistä menetti kotinsa vedenpinnan noustessa. Pato kaikessa komeudessaan tuottaa sähköä kuitenkin vain noin 5 prosenttia koko Kiinan tarpeesta. Aika minimaalista sanoisin. Mutta missään nimessähän en uskalla patoa ja sen vaikutuksia kritisoida, sillä meille tehtiin hyvin selväksi, että jos kritisoi patoa, kritisoi koko Kiinaa. Ja pois sellainen minusta!

Patohan on aivan valtava rakennelma, mutta silti sen kokeminen oli lievä pettymys. Olin jostain syystä kuvitellut mielessäni, että pääsisimme itse padolle ja kävelemään sen päälle. Näin oli myös aika moni muu ajatellut pikaisen gallupin aiheesta tehtyäni. Heti alkuun täräytettiin totuus: padolle ei pääse nyt eikä tulevaisuudessa. Näköaloja oli siis haettava etäämmältä korkean mäen laelta. Näistä seikoista johtuen pato jäi vähän etäiseksi, mutta kokemus oli silti ikimuistoinen.

Tutkimusretken jälkeen palasimme laivaan ja menimme vielä noin 30 kilometrin matkan eteenpäin, kunnes 660 kilometrin matkamme Jangtse-joella oli tullut päätökseen. Astuimme laivasta Yichangin kaupungissa ja kulkuväline vaihtui bussiksi. Yichang on tuollainen kiinalaisittain pienehkö noin 4 miljoonan ihmisen kyläpahanen. Kävimme siellä maalaismarkkinoilla nuuhkimassa aitoa tunnelmaa. Markkinat vetelivät ilmeisesti viimeisiään, sillä siellä ei meidän ryhmämme lisäksi ollut muita. Myöskään länsimaalaisten näkeminen ei selvästikään ollut ihan arkipäivää ja meitä tuijotettiin oikein urakalla. Siinä pikkukiinalaiset kohtasivat eurooppalaiset isonenät. Selvennyksen vuoksi kerrottakoon, että kiinalaiset kutsuvat meitä länsimaalaisia siis nimityksellä isonenät. Lisäselityksiä tämä ei kaivanne, kun mielessänne laitatte länsimaiset ja aasialaiset kasvot vierekkäin. Kyllähän nuo meidän nenukit aika jättimäisiä heidän nykeröihinsä nähden ovat!

Markkinoilta matka jatkui linjurikyydillä yhden pysähdyksen taktiikalla ja illansuussa saavuimme Wuhaniin. Wuhan on Hubein maakunnan pääkaupunki ja siellä elämäänsä elelee noin 10 miljoonaa pallontallaajaa. Matka Wuhaniin oli ollut raskas, kun bussi pomppi kuoppaisilla teillä kuin kenguru ja sisällä oli joko hyytävän kylmä tai kuuma kuin saunassa. Loppumatkasta jumitimme vielä hyvän tovin ruuhkassa, kunnes saavuimme ruokapaikkaamme. Homma oli paikalliseen tyyliin hidasta ja takkuilevaa, ruuan saamisessa kesti ikuisuus, uni painoi ja itselleni tuli totaalinen stoppi kiinalaisen ruuan syömiseen. Kiintiö yksinkertaisesti vain täyttyi. Hieman tätä ehkä edesauttoi Aku Ankan sukulaisen kantaminen tarjoiluastiassa pöytään vähän huonossa hapessa tai siis totaalisen hengettömänä.

Hotelliin Wuhanin keskustassa saavuimme noin klo:22 ja kaaduin suoraan sänkyyn. Sanna ehti vielä katsastaa paikalliset yömarkkinat. Päivän parhaimmat naurut saimme vielä illan päätteeksi, kun tutkimme hotellihuonettamme ja huomasimme vähintäänkin erikoisen vessa/kylppäriratkaisun. Sitä saattoi nimittäin pötkötellä sängyllään toisen suihkutellessa tai tehdessä tarpeitaan lasiseinän toisella puolen. Ei kovin intiimiä eikä oikein suomalaiselle privaattiudelle sopivaa, mutta kerrassaan persoonallista ja huvittavaa.