Junailua

Seuraava ohjelmanumero oli tutustuminen Wuhaniin päivänvalossa. Näimme ensi kertaa miltä maisemat hotellihuoneen ikkunasta näyttivät. Aika ankean näköistä kerrostaloasumista, mutta oli hauska seurailla mitä kaikkea talojen katoilla tapahtui. Yhdellä katolla ulkoili omatoimisesti suuri, musta koira.

Lähes kukonlaulun aikaan marssimme sisään suureen buddhalaistemppeliin. Temppeli näytti samalta kuin kaikki muutkin temppelit tähän mennessä; paljon patsaita, lootuksen kukkia, kultaa, punaista, leijonia, lohikäärmeitä ja korkeat kynnykset. Mitä korkeampi kynnys on, sitä raskaampi rahapussi on rakennuksen omistajalla. Tämä temppelialue oli siitä erikoinen, että ensimmäistä kertaa valokuvaamista rajoitettiin. Temppeleissä ei saanut sisällä kuvata. Alueella oli yksi temppeli, jossa oli valtava määrä erilaisia kultaisia buddhapatsaita vitriineissä. Rakennukseen mentiin sisään siten, että naiset lähtivät oikealle ja miehet vasemmalle. Ensimmäisestä patsaasta alkaen piti laskea patsaita niin kauan, että tuli lukuun, joka osoitti kunkin omaa ikää. Sillä kohdalla olevasta patsaasta saattoi sitten nähdä tulevaisuutensa. Vähän jännitti moinen, sillä vain muutamaa ukkoa ennen omaani oli niillä ollut hurjat, vääntyneet ja ilkeännäköiset kasvot. Helpotus oli suuri, kun patsas nro 31 olikin iloisesti hymyilevä heppu. Taas olin siis kerännyt tulevan varalle kiinalaista onnea.

Temppelialueella kiertely vei aikaa muutaman tunnin. Niinpä pikaisen lounashetken jälkeen olikin aika jatkaa matkaa ja suunnata seuraavan kulkupelin luo rautatieasemalle. Juna kohti Suzhouta lähti tarkalleen klo:13.30. Junamatkaa voi luonnehtia vähintäänkin ainutlaatuiseksi jo ihan alkulähtökohtiensa vuoksi. Laiturilla seistessämme teimme havainnon, että paikkammehan ovat makuuvaunuissa. Pieni onnen hetki ehti pilkahtaa, kun kuvittelin mielessäni voivani nukkua osan kuuden tunnin matkasta. Kun sitten lippuinemme astuimme junaan, onni vaihtui hetkelliseen hämmennykseen, sillä meillä todella oli makuuvaunu neljälle hengelle, mutta matkalaisia jokaisessa vaunussa olikin hullunkurisesti kuusi. No eipä siinä mitään. Järjestelimme matkalaukut toiselle yläsängylle ja tyhjensimme toisen. Alhaalla sitten istuimme kolme matkalaista per punkka. Vähän tuntui aluksi hassulta, mutta sopu sijaa antoi ja yläpedissä saattoi halutessaan käydä päikkäreillä. Ehdottomasti paras junamatka millä olen koskaan ollut, sillä sängyillä saattoi kuitenkin istuskella eri asennoissa ja vaihtaa välillä hyttiä rupatellakseen muiden matkalaisten kanssa. Kuuden tunnin aikana ehdimme keskustella porukalla asioista maasta taivaaseen. Naapurihyttiläiset saivat myös seurakseen kaksi kiinalaista nunnaa, joiden kanssa yrittivät ensimmäiset neljä tuntia selvittää kielimuurin ylitse heidän nimiään. Onneksi tuntien yrittämisen jälkeen nunnat keksivät soittaa jollekin ja luurin toiseen päähän tuli englanninkielentaitoinen henkilö. Kielimuurit murtuivat ja juttua riitti. Jutustelun lomassa nunnat halusivat jakaa ison osan omaisuudestaan ryhmäläisillemme ja minäkin sain sellaisia herkullisia miniomenan näköisiä hedelmiä kourallisen. Nam! Eikä mieleenikään tullut, että niistä voisi jonkun vatsataudin tempaista, vaikka pesemättömiä olivatkin. Olivathan ne sentään pyhien ihmisten taskuista kaivetut.

Mekin saimme omaan hyttiimme pienen vierailijan. Maailman suloisin kiinalaistyttö oli koko matkan käynyt varovasti vakoilemassa meitä omituisennäköisiä ihmisiä ja vihdoin tuntien rohkeuden keräämisen jälkeen uskaltautui peremmälle. Hänelle askarreltiin heti roskapussista paperilennokki ja se sinetöi kutsun liittyä seuraamme pidemmäksikin aikaa. Tyttö heitteli lennokkia innoissaan ja nauroi mahansa pohjasta. Hyvin meidänkin keskustelumme sujui, vaikka hän jutteli sujuvasti kiinaa ja me suomea. Ymmärrykseen ei selvästikään kieltä kaivattu.

Meille oli aiemmin kerrottu faktaa Kiinan yhden lapsen-politiikasta ja varoitettu myös ottamasta paikallisia lapsia syliin, vaikka sellaista meille tarjottaisiin. Kiinassa nimittäin tyttölapsista halutaan päästä eroon ja hölmöille turisteille heidät on helppo hylätä. Olimme aiemmin kauhistelleet tätä varoitusta, mutta selvästikin unohtaneet täysin koko jutun kutsuessamme pienen lennokkitytön luoksemme. Hyttimme ovella kävi jossakin vaiheessa nainen vähän niin kuin kurkkaamassa, että missä tyttö on. Ajattelimme automaattisesti, että hän on tytön äiti. Kun tyttö sitten vain viihtyi viihtymistään seurassamme ja Suzhoun asema alkoi lähestyä muistin tuon kauhutarinan. Vitsailimme porukalla, että kuka vie tytön tuliaisena kotiin, kun ei se ainakaan Finnairin 23 kg matkalaukkurajoituksesta kiinni ole. Huumorin takana kävi kuitenkin hetkellisesti mielessä, että kävikö tässä nyt köpelösti. Ei auttanut muu kuin etsiä tytön äiti. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Yksi seurueemme rouvista kiersi junan vaunun, mutta naista ei näkynyt missään. Viimeiseksi vaihtoehdoksi jäi noutaa junan henkilökuntaa paikalle. Niinpä paikalle saapui nainen, joka kiinaksi selitti lapselle jotakin, nappasi tätä kädestä kiinni ja vei mennessään. Sen koommin emme tiedä mitä tapahtui. Herttainen kohtaaminen kääntyi vähän erikoiseksi tilanteeksi, josta jäi jäljelle pieni epätietoisuus. Illalla vielä hotellillakin mietin itsekseni tuota pientä, suloista tyttöä. Eivät taida tiemme enää koskaan kohdata.