Rotkojen reunoilla, venosten vietävänä ja padon portilla

Yön aikana olimme jälleen vaihtaneet maisemaa ja saapuneet Fengjien kaupunkiin. Aamupäivällä oli mahdollista ottaa rennosti laivalla tai osallistua vapaaehtoiselle retkelle Valkoisen keisarin kaupunkiin. Tässä vaiheessa virtaa riitti ja osallistuminen oli aikalailla itsestään selvyys.

Valkoisen keisarin kaupunki on pieni saari, jonne pääsee siltaa pitkin. Saarella oli vastassa jälleen portaiden kiipeämishaaste. Noin 400 rappusta piti askeltaa ennen kuin pääsimme huipulle, jossa saimme taas kerran katsella kauniita temppeleitä.

Ja vähän lisää onnea kivestä...

Valkoisen keisarin kaupunki sijaitsee Qutang-rotkon suulla. Maisemat olivat hienot ja siksipä samainen näköala taitaa olla ikuistettuna 10 yuanin seteliinkin. Tällä paikalla maisemia katsellessa tajusin ensimmäistä kertaa mikä merkitys on Jangtse-joen patoamisella ollutkaan. Aiemmin oli ollut jotenkin vaikea hahmottaa kuinka korkealle vesi on voinutkaan nousta ja pyyhkiä ihmisten kodit alleen. Tässä maisemassa sen ymmärsi, kun katsoi pientä museorakennusta, mikä nökötti saarta vastapäätä. Ennen se oli sijainnut korkealla vuoren rinteessä, mutta nyt sinne pääsi vain veneellä ja sen portaat hipoivat vedenpintaa. Ennen Jangtsea pitkin pääsi kulkemaan vain pienellä soutuveneellä, nyt valtavat tankkerit ja risteilijät sukkuloivat itään ja länteen.Eikä ollut Valkoisen keisarin kaupunkikaan ennen ollut saari.

Kun retkemme oli ohi, jatkoi laiva jälleen matkaansa. Se lipui hiljalleen Qutang-rotkon läpi ja saimme katsella maisemia kannelta käsin. Qutangin jälkeen oli vuorossa rotko numero 2 eli Wu. Kaiken kaikkiaan nämä rotkomaisemat muistittivat aika paljon Norjan vuonoja, tosin täältä puuttuivat kallionjyrkänteiltä laskevat vesiputoukset. Mutta muuten olisi melkein voinut väittää olevansa Norjassa. Wu-rotkon nähtävyys oli Goddess Peak. Se on rotkon korkein kohta. Tarinan mukaan ylhäällä seisoo kaunis ja harras neito arvokkaasti kulkijoita katsellen. Ja totta tosiaan, kyllähän siellä huipulla ihmishahmo näkyi, kun oikein niin halusi ja uskoi.

Omalla parvekkeella kelpasi maisemia tiirailla.

Iltapäivällä saavuimme pieneen satamaan, jossa siirryimme laivasta lauttoihin, joiden kanssa kuljimme tunnin matkan Jangtsen sivujokea Shennonia pitkin. Matkalla näimme korkealle kallionkoloon ripustetun ruumisarkun. Jo aiemmin meille oli kerrottu arkuista, joissa saattoi olla useampikin ruumis. Esimerkiksi jos mies kuoli, oli myös vaimon kuoltava ja siten pariskunta laitettiin samaan arkkuun. Jos taas vaimo heitti lusikkansa nurkkaan ennen miestään, saattoi mies jatkaa elämäänsä etsimällä uuden vaimon. Aika näppärää sanoisin! Ihan tarkalleen ei itselleni kuitenkaan selvinnyt, että miksi näitä arkkuja piti laittaa aivan mahdottomilta tuntuviin paikkoihin. Voi olla, että sen syynkin joku meille kertoi, mutta itseltäni se meni ohi. Mystistä joka tapauksessa oli syy mikä hyvänsä!

Shennon-joella

Pear

Tunnin lauttailun jälkeen saavuimme Tujia-heimon luo. En tiedä mikä tuo Tujia on suomeksi, siksi käytän tässä englanninkielistä nimitystä. Tujiat ovat siis yksi Kiinan noin 50 eri vähemmistökansasta. Se on kooltaan kuudenneksi suurin ryhmä ja heitä on yhteensä vaatimattomat 8 miljoonaa. Meidät sullottiin lautalta pieniin puisiin soutuveneisiin, joita riisitikunnäköiset miehet alkoivat vimmatusti soutaa. Yksi piti perää ja kolme heppua keulassa veivasivat minkä ikinä ehtivät. En tiedä millä voimilla miehet homman hoitivat, mutta hyvin kaikki 16 matkustajaa pinnalla pysyivät ja vauhdissa toisia veneitä vastaan pärjäsimme. Herrat kierrättivät meitä 50 minuutin ajan jokea pitkin ja näyttivät meille mm. perinteistä veneen vetoa. Aiemmin sitä tosin tehtiin ilman vaatteita nakuna, mutta tällä kertaa sedillä pysyi vaatteet yllä. Jokivesi oli 22 asteista ja olihan siinä pakko vähän kättä heilutella. Meillä oli mukanamme paikallisopas Pear, juu-u...Päärynä. Aivan uskomattoman herttaisen ja kiltinoloinen tyttö, joka itsevarmasti kertoi meille olevansa hyvä laulaja. Saimme asiasta myös todistusaineistoa, kun hän kaivoi esiin megafonin ja alkoi laulaa omalle heimolleen perinteisiä kappaleita. Eikä hän turhaan ollut taidoillaan leuhkinut, hyvin se sujui, toisin kuin meidän suomalaisten osuus, josta todistusaineistoa löytyy videopätkien muodossa varmaan itsekunkin kameroista. Meidän tehtävänä oli osallistua lauluun tietyin sanoin, mutta kyllä se lähinnä sellaiselta hiljaiselta, aralta kissan kiljunnalta kuulosti. Ostin Päärynä-neidiltä myös hänen levynsä alle 5 eurolla ja sain kaupan päälle vielä nimmaritkin useammassa eri muodossa.

 

 

Illan hämärtyessä palasimme lautalla takaisin laivalle. Matkalla ehdin nähdä vielä suuren apinalauman loikkivan pitkin jyrkkää kalliota. Näitä apinoita oli mainostettu jo matkaesitteessäkin ja niistä muutama opaskin sanoi. Varovasti meille ajoittain huomautettiin, että hyvällä onnella apinoita saattaisi nähdä. Missään vaiheessa en kuitenkaan ollut niitä bongannut, vaikka kuinka olin yrittänyt. Kun oma oppaammekin sanoi, ettei ollut uransa aikana nähnyt kuin yhden apinan ja oli todennut senkin myöhemmin olleen vain luulo, ei varma havainto, luovutin niiden metsästämisen näkökenttääni. Ja sitten ne tulivat vastaan täysin odottamatta. Eli kyllä niitä siellä oli, vaikka urbaaniksi legendaksi välillä moisia epäilinkin.

Illalla laivassa oli vuorossa kapteenin illallinen. Etukäteen meitä oli ohjeistettu ottamaan parempaa leninkiä mukaan, sillä kyseessä oli arvokas tilaisuus. Olimme päättäneet jo Suomessa, että kapteenin pöperöt jäävät väliin, koska yhden illallisen vuoksi tuntui turhalta raahata juhlavaatteita mukaan. Hetkellisen paaston uhka väistyi kuitenkin, kun meille selvisi, että kiinalaiset tulisivat illalliselle tyylikkäästi sortseissa ja t-paidoissa. Niinpä mekin rohkenimme ottaa osaa, eikä tarvinnut elää vedellä ja suolapähkinöillä.

Koko päivän kruunasi Kolmen rotkon padolle saapuminen. Kello näytti jo 22.30, kun laivamme lipui hiljalleen kohti valtavaa rakennelmaa. Menimme todistamaan tätä ainutlaatuista ja hieman jännittävääkin hetkeä kannelle. Laiva läheni hitaasti, mutta varmasti kohti padon sulkuja ja sen viittä porrasta. Alus mahtui juuri ja juuri sulun sisälle siten, että sulun seinää oli mahdollista koskea omalta parvekkeelta. Kiinalaiset uskovat senkin tuottavat hyvää onnea, joten tahkoin käteni oikein kunnolla sulkuseiniä pitkin kuraiseksi. Taas oli lisää onnea matkassa!

Melkein jäi onnet keräämättä...

...mutta onneksi ei sentään!

Sulun portit sulkeutuivat ja vesi alkoi hiljalleen laskea. Vedenpinnan korkeus oli lähtöhetkellä 175 metriä ja metri kerrallaan vesi laski niin, että jokaisella portaalla altamme katosi 20 metriä. Koko tämä prosessi vei aikaa noin 5 tuntia ja me jaksoimme ihmetellä ensimmäiset kolme porrasta, kunnes uni vei voiton. Viidennen portaan kohdalla havahduimme hetkeksi ikävään nitisevään ääneen, josta hieman heräsi epäilys, josko laivan kylkeen hinkkautuisikin reikä. Tämä ajatus mielessä uni tuli kuitenkin uudelleen ja aamulla saatoimme herätä turvallisesti padon toisella puolen satamassa.