Viimeisen aamun ökyilyä

Söimme juuri koko matkan kalleimman ruuan. Aamupala tässä 4 tähden hotellissa maksaa suolaiset 25 dollaria per nuppi. Eikä tarjolla ollut edes leipää muuten kuin pyytämällä! Huh, huh! Mutta päätimme ökyillä, kun kerran viimeinen aamu on. Siinä sitä sitten hörpittiin tuoremehua, syötiin epämääräistä töhnää sisältäneitä pannukakkuja ja kuunneltiin jazzia sivistyneessä ympäristössä. Äiti on sisäistänyt amerikkalaisuuden niin hyvin, että laittoi jalkaan collegehousut ja lenkkarit. Televisionkokoiset silmälasit vain puuttuivat.

Ennen aamupalaa ehdimme kuitenkin noutaa vielä toiset Conan-paidat. Yksi jakopisteistä sijaitsee hotellimme nurkalla ja niinpä menimme sinne jälleen tänään jonottamaan. Eilenhän ne loppuivat, kun seisoimme tässä samaisessa jonossa. Tänään ehdimme apajille ajoissa. Eilen jonossa seisoi edellämme mies, joka oli kiertänyt useamman jakopisteen ja hänellä oli kassillinen paitoja jo saldona. Hän kertoi, että Ebayssä paidoista saa tässä vaiheessa 6 dollaria, mutta arvo noussee koko ajan, sillä näitä vaatekappaleita ei ollut jaossa kuin rajoitettu määrä. Tänään tuota keräilijäsetää ei näkynyt, mutta me olemme nyt siis jo yhteensä NELJÄN paidan onnelliset omistajat.

Tällä hetkellä koitamme kuluttaa vielä pari tuntia hotellilla, kunnes hyppäämme taksiin kohti O'Haren kenttää. Toivottavasti koneessa on tarjolla jokin hyvä leffa, jotta saadaan aika kulumaan. Kotona odottaa kauhistuttava jet lag-kärsimys. Seuraavat viikot menevät varmaan niin sanotulla munankeittäjänkatseella (Selitys niille, jotka eivät kyseistä termiä tunne: Toinen silmä katsoo kattilaa ja toinen kelloa. Melkoisen vekkuli olotila!) Aaargh!

Sweet home Chicago! Ja ROCK!

Tadaa! Täällä ollaan taas parin päivän katkon jälkeen. Ollaan hengissä ja kuten otsikosta saattaa arvata, olemme päässeet perille Windy Cityyn. Auto on palautettu ehjänä ja parkkisakko maksettu! Se oli muuten sittenkin vain 40 dollarin sakko, sillä olimme kilttejä, maksoimme ajoissa ja summa pieneni. Jee! Maileja kertyi Itchyn kyydissä kaikkiaan 4564 eli kilometreissä 7302. Se on enemmän kuin matka Chicagosta Pariisiin!

Nyt ollaan majoituttu Allerton-hotellissa Magnificent Milella. Ollaan siis aivan keskustassa. Vastapäätä on Tiffanys ja viereisessä rakennuksessa on Saks Fifth Avenue. Asumme 17.kerroksessa. Huone on kuin pakastin ilmastoinnin puhaltaessa kylmää ilmaa yötä päivää. Mutta ennemmin vilu kuin jatkuva hikoilu, kuten Dubuquen hotellissa oli.

Syy parin päivän hiljaisuuteen on ollut nettiyhteyden maksullisuus. Tämä 4 tähden hotelli on nimittäin ainoa, jossa netti on maksanut. Muualla ollaan surffattu ilmaiseksi, mutta täällä siitä täytyy maksaa 10 dollaria. Huh! Nyt siis on tiedossa parin päivän pikakelaus.

Saavuimme tänne Cubsien kotikaupunkiin keskiviikkona puolen päivän kieppeillä. Koska äiti ajoi matkan alussa tässä kaoottisen liikeenteen kaupungissa, oli minun vuoroni kurvailla paluumatka. Onneksi täällä on autoja niin paljon, että niistä aiheutuu melkoista ruuhkaa ja silloin vauhtikin on hitaampi. Niinpä sain rauhassa rullailla Chicagon katuja eteenpäin kohti Hertzin toimipistettä. Sinne jäi uskollinen ystävä ja Scratchykin oli enemmän samalla aaltopituudella kuin taipaleemme alussa.

Ensimmäinen päivä meni palellessa pitkin katuja. Olimme jo ehtineet tottua aika lämpimiin maisemiin ja tänne tullessa lämpöä oli enää reilut 20 celsiusta ja tuulikin oli kylmä. Tänään olikin sitten ihan toisin ja siitä kärsin erityisesti minä juuri nyt. Lämpötila on ollut aamusta asti 30 asteen hujakoilla ja eilisen jälkeen järki ei mitenkään sanonut, että aurinkorasva voisi olla hyvä juttu. Niinpä iho on yhtä punainen kuin matkalaukkuni ja se on siis todella iloisen kirkas. Auts!

Meidän lisäksemme tässä kaupungissa on tällä hetkellä muitakin erittäin tärkeitä henkilöitä. Conan O'Brien majailee myös täällä ja heittää jotain pikkushowta Chicago-teatterissa. Kolmena iltana olen katsonut ohjelmaa telkkarista. Mainostauolla tulee salainen koodi, jolla saa ilmaiseksi itselleen tietyistä paikoista Conan-paidan. Paitoja on jaossa rajoitettu määrä ja meidän aamumme alkoi paitajahdilla. Ensimmäisestä paikasta paidat loppuvat juuri vähän ennen meitä, mutta jatkoimme matkaa Navy Pierille ja siellähän niitä oli vielä jäljellä. Pienen jonotuksen jälkeen olimme ylpeät paidan omistajat. Ja saimme jopa hieman harvinaisemmat ns. Bean-versiot. Yeah!

Kävimme katsommassa myös Buckingham Fountainin, joka on ohjelmasta, jonka tunnus menee jotakuinkin näin; "Love and marriage, love and marriage..." Niin upea kuin tuo loriseva vesisuihku olikin, se haisi pahalle ja jatkoimme matkaa Millenium Parkiin. Siellä kävimme tuijottamassa itseämme hassusta taideteoksesta, jonka paikalliset ovat nimenneet Bean, papu. Kyllä sillä joku oikea hieno nimikin on, mutta kuka sellaista muistaa.

Sitten oli aika hoitaa viimeiset shoppailut. Aika vähän ollaan mitään osteltu, mutta löytyihän täältä sentään jotain. DSW - Designer Shoe Warehouse oli todellinen kenkätaivas. Merkkikenkiä kaksi kerrosta ja aika edullisin hinnoin. Nyt olen ylpeä Converse-parin sekä sandaalien uusi omistaja ja äipällekin tarttui kesäkenkää mukaan.

Ruokalistalla oli tänään Chicagon kuuluisaa deep pan pizzaa. Herkullista, vaikka sen kypsyminen kestääkin 45 minuuttia. Hyvää kannatti odottaa ja ilmeisesti olimme jossakin todella legendaarisessa paikassa, sillä jono oli ulkona useita metrejä pitkä, kun me rullasimme vatsat pullollaan hotellille odottamaan illan kohokohtaa eli otsikon ROCK-osuutta.

Kävimme kokemassa tämän hetken kuumimman, uskomattomimman ja mauttomimman musikaalin: Rock of Ages! Huomenna kyseinen tarina tulee täällä leffateattereissa ensi-iltaan, pääosassa mm. Tom Cruise. Mutta me koimme siis tämän unohtumattoman elämyksen livenä Chicago Broadway-teatterissa. Teimme aikamoisen aikamatkan takaisin kultaiselle 80-luvulle, tiukkojen miestrikoiden, pitkien permistukkien ja neonvärien valtaamaan maailmaan. Tämä aivan kieli poskessa toteutettu juttu oli kokemisen arvoinen ja superhauska. Nyt odotetaan innolla, että päästään näkemään leffa koto-Suomessa.

Nyt tässä sitten pakkailaan kamoja ja huomenna, suomalaisten tänään, siirrymme kohti lentokenttää ja karistamme Amerikan tomut vähäksi aikaa. Saa nähdä koska päästään seuraavan kerran kurvailemaan baanoja täällä päin. Huomenna istutaan lentokoneessa ensin yli 10 tuntia ja sitten yritetään jaksaa pöntöt aikaerosta sekaisin ajaa vielä kotiin. Huoh!

Bridges of Madison County

Roseman Bridge

Päivän teemana oli Hiljaiset sillat-elokuvan maisemat. Hotellin omistaja Bill neuvoi meille ystävällisesti tien pääpaikoille; Roseman Bridge ja Francesca's house. Aloitimme sillasta ja ajelimme reilun 10 mailia Wintersetin keskustasta pitkin kauniiden kukkien reunustamaa hiekkatietä. Silta oli keskellä peltoja joen rannassa päättyvän tien päässä. Paikalla oli myös matkamuistomyymälä, mutta se oli suljettu. Ei taida olla ihan turistikausi vielä täällä. Roseman Bridge on rakennettu vuonna 1883 eikä siitä enää saanut autolla ajella, mutta kävelimme sen läpi peläten koko ajan lintujen kakkivan päähän. Linnut olivat tehneet pesiä sillan ylärakenteisiin ja me ainoina vieraina alueella häiritsimme niiden rauhaa.

Sillalta matkasimme toiselle sillalle, joka sijaitsi itseasiassa aivan hotellimme vieressä. Siltoja on jäljellä enää kuusi, sillä muutamia vuosia sitten tuhopolttaja iski kyntensä useampaan. Cedar Bridge oli yksi kohteista ja niinpä tämä silta olikin kopio vanhasta. Alkuperäinen oli yhtä vanha kuin kuuluisin lajitoverinsa Roseman, mutta tämä uusi oli vuodelta 2004. Kaikkiaan siltoja on Madison Countyn alueella ollut 20.

Roseman Bridge

Francesca's house

Siltojen tutkailusta jatkoimme ajelua pitkin maaseutua viimeisenä kohteenamme Francescan talo. Se on siis talo, joka elokuvassa oli Meryl Streepin esittämän naisen koti, jonne Clint Eastwood piipahtaa matkallaan kuvaamaan kuuluisia siltoja. Elokuvaa kuvattiin sekä pihalla että sisällä. Vielä viime vuonna talon pihalla oli myös elokuvassa käytetty auto, mutta enää sitä ei ollut. Taloon on aiemmin päässyt kierrokselle, mutta pari vuotta sitten tuhopolttaja iski tähänkin kohteeseen ja talo paloi sisältä. Ulkokuori on kuitenkin vielä olemassa, mutta sitä saa ihailla vain tieltä porttien takaa. Vaikka kaukaa  jouduimmekin katsomaan, oli talo silti ihan helposti tunnistettavissa. Tietysti myös tie, jota pitkin Clintin hahmo talolle saapuu on tunnistettava, sillä se kumpuilee juuri, kuten elokuvassakin.

Hiljaiset sillat-aamun jälkeen matka jatkui viimeiseen kohteeseen ennen paluuta Chicagoon. Ajoimme 230 mailia saapuaksemme Dubuqueen. Asumme täällä Baymont Innissä. Kävimme syömässä todella hyvää ruokaa Applebee'sissä. Ihanaa vaihtelua ylitsepursuavalle burgeritarjonnalle oli syödä pihviä ja muusia. Ruuan päälle kävimme lillumassa hotellin uima-altaassa ja seuraavaksi pitäisi pakkailla laukkuja huomista autonluovutusta ja Chicagoon saapumista silmällä pitäen. Jäljellä on enää vajaat 200 mailia. Saattaa olla, että kurvaamme kuitenkin vielä yhden uuden osavaltion, Wisconsin, kautta, kun kerran aikaa on.

Winterset, Iowa

Tänään saavuimme Iowaan ja Wintersetiin. Ajoimme 550 mailia itään. Äiti ajoi suurimman osan matkasta, koska minulle kävi aamulla pieni "onnettomuus". Ennen aamiaista seisoskelimme ranchin pihalla ja yhtäkkiä käteeni pisti jokin ötökkä, luultavasti paarma tai joku vastaava. Käsi kutisi, sitten se alkoi turvota ja kuumottaa. Nopeasti käsi oli kerännyt ison määrän nestettä ja iho pingotti ikävästi. Ei muuta kuin kylmä gingerale-tölkki käteen kiinni ja sitten lähdettiin ajamaan. Turvotus on onneksi illan mittaan laskenut, mutta käsi on kyllä aika kipeä. Ikävä ötökkä!

Winterset valikoitui yöpaikaksi sillä perusteella, että täällä sijaitsevat kuuluisat Bridges of Madison County - Hiljaiset sillat - elokuvan sillat. Emme vielä ole ehtineet siltoja katsastaa, mutta illan iloksi kävimme John Waynen kotirapuilla istumassa. Hän on siis täällä pienessä kylässä syntynyt. Hiljaista täällä ainakin on, sillä yksikään kauppa ei ollut enää kuudelta illalla auki. Majoitumme Super8-hotellissa ja tämä on oikein hyvä paikka. Paikan isäntä on aika erikoinen, mutta ihan positiivisella tavalla; heittää vitsiä taukoamatta ja on vähän ylikohtelias.

Sedät kallionkyljessä, kivimurikka ja ranch-elämää

Seuraavana kohteenamme oli siis Black Hillsin kansallispuisto ja siellä sijaitsevat Mount Rushmore, Crazy Horse ja Deadwood. Suunnitelma oli selkeä, mutta toteutus ontui siltä osin, että mihinkään näistä kohteista ei löytynyt tarkkaa osoitetta, jonka olisi voinut näpytellä navigaattoriin. Ja navigaattorimme Neverlost (lue Neverknow tai Foreverlost) ei myöskään tiennyt näiden kyseisten mitättömien pikkunähtävyyksien olemassa olosta yhtään mitään. Onneksi ehdimme ennen Scottsbluffista lähtöä napata respasta mainoslehtisen, jossa oli jonkinlainen kartta. Sen avulla sitten suunnistimme koko päivän, annoimme Scratchylle vapaapäivän ja löysimme kaikkiin haluamiimme paikkoihin ihan manuaalisesti. Ajoa tuli yhteensä päivän aikana 490 mailia.

Kun pääsimme Black Hillsin alueelle South Dakotan puolelle, maisema muuttui metsäiseksi vuoristomaisemaksi serpentiiniteineen. Se oli mukavaa vaihtelua Nebraskan ja Kansasin tasaisille pelloille. Ensimmäisenä ajoimme Crazy Horselle. Emme menneet itse alueelle, vaan ihastelimme sitä näköalapaikalta käsin. Siinä on hieman vielä kiveä nakuteltavana ennen kuin inkkaripäällikkö saa ratsun alleen ja päälleen jatketta vartalon muodossa.

Jatkoimme matkaa, buffalot ylittivät tietä suoraan edessämme kuin myös big horn sheepit.  Tiet mutkittelivat ja välillä noustiin jyrkästi ylös ja sitten taas alas. Löysimme tiemme Mount Rushmorelle ja maksoimme 11 dollarin parkkimaksun. Paikalla oli visitor center, turistimyymälä ja ravintola sekä lippukujan päässä itse kivipäät korkealla kallionseinämässä. Näky oli aika vaikuttava. Istuimme hetkeksi ihailemaan noita massiivisia presidenttejä kasvoineen; Jefferson, Roosevelt, Lincoln ja se yksi, jonka nimeä ei tunnu mitenkään muistavan.

Matka jatkui kohti lännenkaupunki Deadwoodia, jossa Butch Cassidy ja Sundance Kid ovat aikoinaan hengailleet. Paikka muistutti kovasti jotakin leffalavastetta, mutta ihan oikea reilun tuhannen asukkaan kaupunki se silti on. Täällä monet muutkin paikat näyttää lavasteilta, mutta se saattaa johtua siitä, että niitä on televisiosta tullut ”fiktiona” tuijoteltua vuosikausia. Rushmorellakin vain odotti, että koska joku Nicolas Cage tms. tulee ja räjäyttää päiltä nenät pois.

Black Hillsin alueelta siirryimme Wyomingin puolelle päivän viimeiseen nähtävyyteen eli Devils Towerille. Se on suuri ja erikoinen kivi keskellä ei mitään. Monille se on tuttu Spielbergin leffasta Kolmannen asteen yhteys. Nyt ei ollut ufoja näköpiirissä, vain turisteja ja valtava määrä preeriakoiria. Preeriakoirien touhuja on kiva seurailla. Ne kaivavat tunneleita maan alle ja pinnalla näkyy sitten vain hiekkakekoja. Nämä kyseiset otukset ovat vikkeliä ja hieman ehkä uteliaitakin ja häärivät koko ajan joka paikassa. Hassuja!

Hetki ennen myrskyä

Päivän päätteeksi lähdimme ajamaan matkamme läntisimmästä pisteestä kohti itää eli paluuta tässä jo tehdään. Saavuimme illan suussa yöpaikkaamme Circle view guest ranchille. Meitä tervehti ensimmäisenä koira Hank ja sitten isäntä Phil. Majoituimme pieneen mökkiin, Treehouse cabin. Ilta oli todella lämmin ja kostea, 30 astetta vielä pimeän saapuessa. Loppu onkin historiaa, josta kirjoitin jo aiemmin. Kamalin myrsky ikinä, ei puhelinta eikä mitään tietoa miten toimia. Puimme vaatteet päälle, istuimme pimeässä, odotimme ja uskoimme, että Krusen perhe tulee kyllä noutamaan meitä, jos todella on hätä. Kyllä pelotti! Kaksi tuntia pimeässä natisevassa mökissä on pitkä aika, vaikka se yllättävän nopeasti menikin.

Aamulla, kun heräsimme, ilma oli kylmempi ja taivas pilvinen. Menimme ylös kukkulan päälle aamiaiselle päätaloon. Siellä meitä odotti koko Krusen perhe ja kaikki muut vieraat. Söimme yhteisesti herkullisen aamiaisen pitkissä pöydissä istuen. Minua vastapäätä istui veikeä pikkucowboy stetsoneineen kaikkineen. Aamiainen valmistettin siinä meidän edessämme ja se oli herkullinen; burritoa, hedelmiä, vihanneksia, uunituoretta mustikkapiirakkaa, itsetehtyä mysliä ja jogurttia, smoothie…Nam!

Palasimme aamiaisen jälkeen omalle mökillemme ja teimme jotakin mitä tällä reissulla ei ole ehditty tehdä eli nukuimme vielä puoleen päivään. Sitten hyppäsimme autoon ja ajoimme Badlandsin kansallispuistoon muutaman mailin päähän. Maisemaa kutsutaan kuun pinnaksi maan päällä. Ja olihan se uskomattoman upea; korkeita punertavan ruskeita vuoria ja rotkoja. Monessa paikassa varoiteltiin kalkkarokäärmeistä, joten pysyimme merkityillä poluilla.

Autoilun jatkuttua saavuimme Wall-kaupunkiin ja sen kuuluisimpaan kohteeseen Wall Drug-kauppakeskukseen. Se on ikivanha paikka, joka on ansainnut kuuluisuutensa tarjoamalla jäävettä ilmaiseksi keskellä kuumaa ja kuivaa preeriaa. Sillä tavalla ihmiset ovat alkaneet hiljalleen kerääntyä sinne ja nykypäivänä se on keskus, jonne on kerättynä kaikki maailman krääsätavara. Siis todellakin AIVAN KAIKKI! Monenmoista hilavitkutinta killui telineissä ja ihmisvilinä oli melkoinen. Paikka oli mauttomuuksien taivas! Kerran elämässä kokemus, mutta ei toista kertaa kyllä ole meillä asiaa sinne.

Wall Drugin tarjontaa

Wall Drug ja kivipääpresidentit

Katie ja tipu

Tie vei meidät takaisin Loop roadille ja preeriakoirien elämää ihastelemaan. Badlandsilla preeriakoiria oli paljon enemmän kuin Devils Towerilla, mutta nämä olivat arempia kuin sukulaisensa lännemmässä. Hauska näidenkin touhuja oli ihastella. Samalla kierroksella näimme myös biisoneita, peuroja ja yhden lampaan.

Illalla palasimme mökille ja kulutimme aikaa ranchilla. Kävimme katsomassa Hen Hotellin menoa, jossa kanoja jahtasivat Krusen perheen lapset; Katie, Jacob 3v. ja Russell 2v. Suloinen tipu tuotiin meille näytille ämpärin pohjalla ja sylissäkin olisi saanut pitää, mutta jätimme sen 4-vuotiaan Katien tehtäväksi. Seurassamme kulkivat myös Hank-koira ja Cowboy-kissa. Molemmat antautuivat rapsutusten armoille hyvinkin herkästi. Hank tosin hoiti samalla tiukasti työtään ja paimensi ja vahti lasten touhuja.

Cowboy

Hank

Russell ja Hank

 Mökille palatessa saimme vieraita. Burrot eli aasin näköiset hevosotukset tulivat kylään meidän pihaan ja ikkunan taakse. Pääsin rapsuttelemaan kumpaakin, kun äiti taas pelkäsi pärskiviä burroja ja pysytteli sopivan etäisyyden päässä ikkunan takana. Ilta sujui muutenkin paremmin kuin edellinen, vaikka auringonlaskun aikaan nousikin taas kova tuuli. Myrskyä ei kuitenkaan tullut, joten saimme nukuttua yömme rauhassa ja turvallisesti. 

Kansallispuistoja ja -monumentteja, ranch ja Badlands - viime päivien satoa kuvina

Badland ja big horn sheep

Badlands

Badlands

Badlands

Circle view guest ranch ja treehouse cabin

Devils Tower

Preeriakoiria

Devils Tower

Deadwood

Mount Rushmore

Kuusi kivipäätä

Grazy Horse

Is your roof still on?

Talla alkoi tama paiva! Ranchin emanta Amy kysyi tuon asian ensimmaisena aamulla, kun tulimme aamiaiselle.  Kiva!Yksi kamalimmista oista ikina takana! Olemme keskella preeriaa Badlandsin alueella, asumme pienessa puisessa mokissa ja illalla pimean tultua iski myrsky jollaista Suomessa ei todellakaan ole koskaan nahtykaan.

Talo natisi ja tuuli puhalsi, salamoi taukoamatta ja istuimme pimeassa mokissa kaksi tuntia valmiina evakuointiin.Huh! Ja puhelimessa ei ole minkaanlaista signaalia, jotta voisi soittaa apua.

Enpa muista koska olisi pelottanut yhta paljon. Mutta hengissa ollaan! Tosin uutta myrskya pukkaa taas talle paivalle...Jos emme siis ole kotona viikon kuluttua, niin tornado vei ja meidat loytaa Ozin ihmemaasta. Koitamme kopautella kenkiamme mahdollisimman paljon kotiin paasemiseksi. Ensin pitaisi vaan ostaa ne punaiset kengat! ;)

Scottsbluff, Nebraska

Ajoimme eilen pisimmän reitin koko matkalla, yli 620 mailia. Autossa istumista pysähdyksien kera tuli 12 tuntia. Lähdimme Missourin osavaltiosta ja ajoimme Kansasin kautta Nebraskaan. Asumme tähän asti parhaimmassa hotellissa Super8 Scottsbluffissa. Jännä juttu, että asustimme saman ketjun hotellissa myös Kanadassa ja tasot eivät oikein kohtaa. Täällä saimme tullessamme jopa tervetuliaispaketin, jossa oli omenapiirakkaa, vettä, suklaata, sipsejä ja karkkia. Nam! Tunsimme olomme ehdottomasti tervetulleeksi.

Tämä Scottsbluff sijaitsee keskellä preeriaa. Ympärillä ei ole mitään muuta kuin peltoa, lehmiä, peltoa, lehmiä, pel... ja kammottava haju, mikä leijailee yötä päivää ja on varmaan jo pinttynyt vaatteisiin lopullisesti. Hissi meinaa pukata ylös koko ajan, kun lehmiä on näköpiirissä. Kaupunkilaisnaisia ollaan ihan selvästi.

Kävimme katsomassa paikalliset nähtävyydet eli Scottsbluff ja Chimney Rock National Monumentit illalla auringonlaskussa. Ehdimme juuri ja juuri takaisin hotellille ennen pimeää. Tänään lähdetään ajamaan kohti Mount Rushmorea, Grazy Horsea, Devils Toweria ja Deadwoodia. Illalla meidän pitäisi olla South Dakotassa Circle View Ranchilla Amyn ja Philin vieraina. Voi olla, että nettiä ei pariin päivään ole, mutta laitan heti tekstiä, kun siihen on mahdollisuus.

Tällaisia varotoimenpiteitä näillä mailla.

Scottsbluff National Monument

Chimney Rock

Chimney Rock

Ja Sirpalle iso kiitos sinne Suomen Turkuun, kun vastasit pyyntööni edellisessä viestissä!