Sedät kallionkyljessä, kivimurikka ja ranch-elämää

Seuraavana kohteenamme oli siis Black Hillsin kansallispuisto ja siellä sijaitsevat Mount Rushmore, Crazy Horse ja Deadwood. Suunnitelma oli selkeä, mutta toteutus ontui siltä osin, että mihinkään näistä kohteista ei löytynyt tarkkaa osoitetta, jonka olisi voinut näpytellä navigaattoriin. Ja navigaattorimme Neverlost (lue Neverknow tai Foreverlost) ei myöskään tiennyt näiden kyseisten mitättömien pikkunähtävyyksien olemassa olosta yhtään mitään. Onneksi ehdimme ennen Scottsbluffista lähtöä napata respasta mainoslehtisen, jossa oli jonkinlainen kartta. Sen avulla sitten suunnistimme koko päivän, annoimme Scratchylle vapaapäivän ja löysimme kaikkiin haluamiimme paikkoihin ihan manuaalisesti. Ajoa tuli yhteensä päivän aikana 490 mailia.

Kun pääsimme Black Hillsin alueelle South Dakotan puolelle, maisema muuttui metsäiseksi vuoristomaisemaksi serpentiiniteineen. Se oli mukavaa vaihtelua Nebraskan ja Kansasin tasaisille pelloille. Ensimmäisenä ajoimme Crazy Horselle. Emme menneet itse alueelle, vaan ihastelimme sitä näköalapaikalta käsin. Siinä on hieman vielä kiveä nakuteltavana ennen kuin inkkaripäällikkö saa ratsun alleen ja päälleen jatketta vartalon muodossa.

Jatkoimme matkaa, buffalot ylittivät tietä suoraan edessämme kuin myös big horn sheepit.  Tiet mutkittelivat ja välillä noustiin jyrkästi ylös ja sitten taas alas. Löysimme tiemme Mount Rushmorelle ja maksoimme 11 dollarin parkkimaksun. Paikalla oli visitor center, turistimyymälä ja ravintola sekä lippukujan päässä itse kivipäät korkealla kallionseinämässä. Näky oli aika vaikuttava. Istuimme hetkeksi ihailemaan noita massiivisia presidenttejä kasvoineen; Jefferson, Roosevelt, Lincoln ja se yksi, jonka nimeä ei tunnu mitenkään muistavan.

Matka jatkui kohti lännenkaupunki Deadwoodia, jossa Butch Cassidy ja Sundance Kid ovat aikoinaan hengailleet. Paikka muistutti kovasti jotakin leffalavastetta, mutta ihan oikea reilun tuhannen asukkaan kaupunki se silti on. Täällä monet muutkin paikat näyttää lavasteilta, mutta se saattaa johtua siitä, että niitä on televisiosta tullut ”fiktiona” tuijoteltua vuosikausia. Rushmorellakin vain odotti, että koska joku Nicolas Cage tms. tulee ja räjäyttää päiltä nenät pois.

Black Hillsin alueelta siirryimme Wyomingin puolelle päivän viimeiseen nähtävyyteen eli Devils Towerille. Se on suuri ja erikoinen kivi keskellä ei mitään. Monille se on tuttu Spielbergin leffasta Kolmannen asteen yhteys. Nyt ei ollut ufoja näköpiirissä, vain turisteja ja valtava määrä preeriakoiria. Preeriakoirien touhuja on kiva seurailla. Ne kaivavat tunneleita maan alle ja pinnalla näkyy sitten vain hiekkakekoja. Nämä kyseiset otukset ovat vikkeliä ja hieman ehkä uteliaitakin ja häärivät koko ajan joka paikassa. Hassuja!

Hetki ennen myrskyä

Päivän päätteeksi lähdimme ajamaan matkamme läntisimmästä pisteestä kohti itää eli paluuta tässä jo tehdään. Saavuimme illan suussa yöpaikkaamme Circle view guest ranchille. Meitä tervehti ensimmäisenä koira Hank ja sitten isäntä Phil. Majoituimme pieneen mökkiin, Treehouse cabin. Ilta oli todella lämmin ja kostea, 30 astetta vielä pimeän saapuessa. Loppu onkin historiaa, josta kirjoitin jo aiemmin. Kamalin myrsky ikinä, ei puhelinta eikä mitään tietoa miten toimia. Puimme vaatteet päälle, istuimme pimeässä, odotimme ja uskoimme, että Krusen perhe tulee kyllä noutamaan meitä, jos todella on hätä. Kyllä pelotti! Kaksi tuntia pimeässä natisevassa mökissä on pitkä aika, vaikka se yllättävän nopeasti menikin.

Aamulla, kun heräsimme, ilma oli kylmempi ja taivas pilvinen. Menimme ylös kukkulan päälle aamiaiselle päätaloon. Siellä meitä odotti koko Krusen perhe ja kaikki muut vieraat. Söimme yhteisesti herkullisen aamiaisen pitkissä pöydissä istuen. Minua vastapäätä istui veikeä pikkucowboy stetsoneineen kaikkineen. Aamiainen valmistettin siinä meidän edessämme ja se oli herkullinen; burritoa, hedelmiä, vihanneksia, uunituoretta mustikkapiirakkaa, itsetehtyä mysliä ja jogurttia, smoothie…Nam!

Palasimme aamiaisen jälkeen omalle mökillemme ja teimme jotakin mitä tällä reissulla ei ole ehditty tehdä eli nukuimme vielä puoleen päivään. Sitten hyppäsimme autoon ja ajoimme Badlandsin kansallispuistoon muutaman mailin päähän. Maisemaa kutsutaan kuun pinnaksi maan päällä. Ja olihan se uskomattoman upea; korkeita punertavan ruskeita vuoria ja rotkoja. Monessa paikassa varoiteltiin kalkkarokäärmeistä, joten pysyimme merkityillä poluilla.

Autoilun jatkuttua saavuimme Wall-kaupunkiin ja sen kuuluisimpaan kohteeseen Wall Drug-kauppakeskukseen. Se on ikivanha paikka, joka on ansainnut kuuluisuutensa tarjoamalla jäävettä ilmaiseksi keskellä kuumaa ja kuivaa preeriaa. Sillä tavalla ihmiset ovat alkaneet hiljalleen kerääntyä sinne ja nykypäivänä se on keskus, jonne on kerättynä kaikki maailman krääsätavara. Siis todellakin AIVAN KAIKKI! Monenmoista hilavitkutinta killui telineissä ja ihmisvilinä oli melkoinen. Paikka oli mauttomuuksien taivas! Kerran elämässä kokemus, mutta ei toista kertaa kyllä ole meillä asiaa sinne.

Wall Drugin tarjontaa

Wall Drug ja kivipääpresidentit

Katie ja tipu

Tie vei meidät takaisin Loop roadille ja preeriakoirien elämää ihastelemaan. Badlandsilla preeriakoiria oli paljon enemmän kuin Devils Towerilla, mutta nämä olivat arempia kuin sukulaisensa lännemmässä. Hauska näidenkin touhuja oli ihastella. Samalla kierroksella näimme myös biisoneita, peuroja ja yhden lampaan.

Illalla palasimme mökille ja kulutimme aikaa ranchilla. Kävimme katsomassa Hen Hotellin menoa, jossa kanoja jahtasivat Krusen perheen lapset; Katie, Jacob 3v. ja Russell 2v. Suloinen tipu tuotiin meille näytille ämpärin pohjalla ja sylissäkin olisi saanut pitää, mutta jätimme sen 4-vuotiaan Katien tehtäväksi. Seurassamme kulkivat myös Hank-koira ja Cowboy-kissa. Molemmat antautuivat rapsutusten armoille hyvinkin herkästi. Hank tosin hoiti samalla tiukasti työtään ja paimensi ja vahti lasten touhuja.

Cowboy

Hank

Russell ja Hank

 Mökille palatessa saimme vieraita. Burrot eli aasin näköiset hevosotukset tulivat kylään meidän pihaan ja ikkunan taakse. Pääsin rapsuttelemaan kumpaakin, kun äiti taas pelkäsi pärskiviä burroja ja pysytteli sopivan etäisyyden päässä ikkunan takana. Ilta sujui muutenkin paremmin kuin edellinen, vaikka auringonlaskun aikaan nousikin taas kova tuuli. Myrskyä ei kuitenkaan tullut, joten saimme nukuttua yömme rauhassa ja turvallisesti.