Hit the road, Jack!

Yksi yö Atlantin takana on suoritettu. Ja nimenomaan suoritettu, sillä aikaeron takia nukkuminen oli hieman haastavaa. Alkuun ensimmäiset neljä tuntia yöunta meni oikeinkin mukavasti, mutta sitten kahdelta yöllä (Suomen aikaa klo:10) heräsimme täysin pirteinä. Hetkellisen nukkumatin metsästyksen jälkeen luovutimme, laitoimme valot päälle, höpöttelimme ja luimme kirjoja. Tunnin kukkumisen jälkeen alkoi taas uni painaa ja nukuimme vielä kolmisen tuntia. Niinpä klo:06.00 starttasimme ensimmäisen kokonaisen päivämme tällä mantereella. Ensimmäiseksi yritimme saada tietokoneen lataukseen, mutta adapterissa olikin kaksi muovista osaa, jotka estivät pistokkeen mahtumisen siihen. Mutta näppärinä naisina emme lannistuneet, vaan tartuimme hedelmäveitseen ja suoritimme hieman sähkötöitä. Nyt on muoviosat jyrsitty pois ja tietokone latautuu. Kuinka kätevää! Paitsi, että sivutuotteena tästä askartelusta on äitillä nyt punoittava ja kipeä etusormi, vaikka verta ei vuodatettukaan kuin henkisesti.

Eilisen Cheesecake Factoryn visiitiltä oli mukaan tullut jääkaappiin pastan loppu ja söimme sen alkajaisaamupalaksi. Pakkailimme tavaramme kasaan ja kävimme The Seneca-hotellin alakerrassa varsinaisella aamupalalla, jonka jälkeen kuittasimme itsemme ulos ja lähdimme kävelemään kohti North State Streetiä ja Hertzin autovuokraamoa.

Vuokraamolle oli matkaa pari mailia ja reitti oli niin selkeä, että selvisimme hyvin ilman mitään mutkia. Kaikki sujui tehokkaasti myös vuokraamon paperihommissa ja saimme avaimet Toyota Corollaamme hyvinkin nopeasti. Löysimme autonkin vielä ihan helposti ja saimme tavarat pakattua takaluukkuun, mutta tässä kohden tulee tämän matkan ensimmäinen MUTTA...nimittäin navigaattori, joka menopeliimme kuuluu, olikin aivan uusi tuttavuus. Nimi Neverlost ei ole enne, vaan aivan päinvastoin. Parkkiluolassa kun ei ole signaalia, jolla moinen kapistus toimisi, niin eihän se silloin myöskään anna suuntaa, johon sieltä tulisi lähteä. Kartta ruudulla oli aivan omituinen ja keskellä oleva nuoliosoitin pyöri kuin hyrrä eri suuntiin. Äiti oli rohkea ja lähti liikenteeseen, minun yrittäessä toimia kartturina ihan mahdottomassa tilanteessa. Kiertelimme eksyksissä Chicagon katuja noin 10 minuuttia, kunnes löysimme yhteisen aaltopituuden karttakoneemme kanssa ja bongasimme Interstaten, jolle kuuluimme. Niinpä Toyotamme keula suunnattiin kohti Jolietia ja sen vankilaa.

Edellisellä reissulla nimesimme automme rekisteritunnuksen mukaan ja niin kävi tälläkin kertaa. Rekkarimme on ZYH-loppuinen eli suomalaiseen suuhun sen saa kuulostamaan sanalta syyhy. Mutta koska Amerikassa ollaan, vääntyi auton nimeksi Itchy. Edellisen road tripin navigaattori nimettiin Margeksi, mutta tälle sekopäiselle vehkeelle ei Marge enää sopinut, joten Itchy sai kaverikseen Scratchyn. Tämän kertainen reissu taitetaan siis turvaten Itchyn ja Scratchyn toimintaan, jotka molemmat suorittivat tehtävänsä loppujen lopuksi ihan hyvin ja saavuimme tunnin ajelun jälkeen Jolietiin. Tässä vaiheessa kerrottakoon, että autovuokraamon tiskillä meitä palvellut tyttö kysyi minne aiomme suunnata ensimmäisenä ja kun kerroimme menevämme vankilaan, oli ilmassa lievää ihmetystä. Mutta selityshän on itseasiassa hyvinkin yksinkertainen; The Blues Brothers! Sieltähän Jake Blues pääsee vapauteen aivan elokuvan alussa ja homma alkaa. "We are on a mission from God." Jolietin vankila on suljettu vuonna 2002 ja toimii nykyään lähinnä elokuvien ja tv-sarjojen (esim. Pako - Prison break) kuvauspaikkana sekä yleisenä nähtävyytenä. Tällä kertaa paikalla ei ollut meidän lisäksi muita, syynä saattoi olla ikävästi ripotellut vesi taivaalta.

 Jolietissa tankkasimme auton ja jatkoimme matkaa määränpäänä yösijamme Jacksonissa. Ajoimme Indianan osavaltion läpi ja saavuimme Michiganiin. Asustelemme Travelodgessa Interstate 94 varrella ja liikenne on melkoinen. Matkaa tänne kertyi 260 mailia. Veimme tavaramme huoneeseemme ja palasimme takaisin muutaman mailin päästäksemme edellisellä matkallamme tutuksi tulleeseen Denny's Dineriin syömään. Tämä ketjuravintola on todella edullinen ja hyvin perinteinen lajissaan. Erikoisuutena on eläkeläisten oma lista, mutta tarjoillaan siellä ruokaa työväellekin. Syy miksi ihastuimme Denny'siin viimeksi, oli herkullinen valkosipulileipä. Eikä tarjonta pettänyt kaksi vuotta myöhemminkään. Ruoka oli todella herkullista ja annokset paikalliseen tapaan jättimäisiä.


Ajellessamme takaisin motellille, kurvasimme Jacksonin downtownin ja vankila-alueen kautta. Jacksonissa sijaitsee maailman suurin vankila, jonne mahtuu 6000 vankia. Aikamoinen kompleksi tuo alue olikin ja ajelimme sen ohi vain pikaisesti, ettei tule sanomista. Hassua, että se sijaitsi ihan tuossa melkein nurkan takana. Tulipahan nähtyä sekin ihme. Amerikassa kaikki on suurta; ruoka-annokset ja vankilat!